Adelsvärd pyysi saada katsoa pikku Mariaa.
Vanhukset puhelivat keskenään hiljaa ja vilkuivat hieman epäluuloisesti vieraaseen.
Minä ymmärrän malariaa jonkun verran — sanoi Adelsvärd. Kerran olen itsekin sairastanut samaa tautia Ferrarassa — minä tiedän, kuinka silloin pitää hoitaa!
Onko herra tohtori? kysyi pikku muori.
Pari vuotta opiskellut — vastasi hän vältellen.
No tulkaa, niin mennään yhdessä! sanoi eukko nähtävästi rauhottuneena.
Ylös kivirappusia pieneen, matalaan huoneeseen ullakolle. Akkunan kaihdin laskettuna. Puuttuvan säleen kohdalta sirisi huoneeseen kapea juova päiväpaistetta. Adelsvärdiä vastaan tuoksahti ummehtunut ilma. Hän ei nähnyt mitään, vaan riensi akkunan ääreen ja sysäsi kaihtimen ylös. Sisään tulvasi aurinkoa, ilmaa ja kukkien henkäyksiä. Huone valkoiseksi kalkittu, pari olkipohjaista tuolia, pöytä ja sillä vesiruukku, pikkuinen vuode, ristiinnaulitun-kuva ja seinällä lintuhäkki. Se oli kuin nunnan kammio.
Pieni eukko astui huokaillen vuoteen ääreen, kääri auki muutamia ohuita peitteitä ja tuttuja huiveja, yksitellen … ja siinä olivat lapsen kuihtuneet kasvot ja kirkkaat, liian palavat silmät; pienet, lyhyet, valkoiset sormet levottomasti hypistelemässä huivin ripsuja … muuten hän oli liikkumaton eikä näkynyt huomaavan mitään.
Adelsvärd siirsi vuoteen likelle tuolin, istuutui ja katseli pikku olentoa silmiään kääntämättä.
Vanha eukko kuiskasi — hiukan maltitonna: