Mitä tohtori luulee?
Jättäkää minut vähäksi aikaa yksin hänen luokseen! Ei ole hyvä, että täällä puhutaan!…
Hän otti käsille nenäliinansa, kastoi sitä vesiruukkuun ja pani sen pikku Marian otsalle, kumartuen vuoteen yli.
He olivat kahden kesken.
Heti kohotti pikku Maria päätään — tavotti kädellään Adelsvärdin kättä — pikkuinen nihkeä käsi vapisi hätäisenä — ja hienopiirteisen suukkosen ympärillä näkyi omituinen, surumielisen iloinen hymy, kun hän virkkoi värisevin huulin:
Tiesinhän minä sinun tulevan. Minä olen tässä maannut koko päivän ja varronnut. Eilen illalla minä kiipesin puuhun katselemaan, kuinka sinä menit pois. Siellä minä olisin istunut koko yön, että olisin saanut kohta aamulla nähdä veneen, kun sinä tulet. Mutta minun tuli niin vilu ja olin vähällä pudota maahan. Tottahan sinä nyt jäät tänne?…
Kuumat, kirkkaat silmät tuijottivat levottoman tuskaisina Adelsvärdiin. Tämä silitti hänen kättään ja nyökkäsi. Silloin tyttö hymyili ja laski päänsä jälleen rauhallisesti lepoon — ja hänen katseensa näytti siltä, kuin hänelle loistaisi kaukana jotakin ihanaa.
Adelsvärd kumartui heltyneenä hänen puoleensa, tarttui kosteaan kätöseen ja painoi sitä kevyesti otsaansa ja sydäntään vasten.
Tyttönen ei liikahtanut, ei katsonut häneen, puristi vain hänen kättään pikkuisilla lujilla, vapisevilla otteilla … ja vähitellen painuivat silmät kiinni. Pikku Maria nukkui hengittäen syvään, tyynesti, niinkuin ainakin lapsi.
Adelsvärd sai hiljakseen irti kätensä ja pujahti salavihkaa ovesta ulos, alakertaan vanhusten luo.