Eikö se tyttö ollut pikku Marian näköinen?
Hän lähestyi vuodetta äänettömin askelin. Pikku Maria silmät ummessa, kalpeana ja hiljaa; tasaisen ja sileän otsan ympärillä oli kosteanpehmeätä niinkuin ainakin lapsella — kuvataulu ilman kirjotusta. Hienot kulmakarvat näyttivät oikein ankarilta rauhallisessa kaaressaan … nyt niitä vedettiin kokoon, ja surunvoittoinen hymy leiriytyi väkinäisesti kalpeanpunaisen suukkosen ympärille, joka värisi… Pikku Maria oli valveilla, mutta piti silmiään kiinni, ilmeisesti siinä pelossa, että ne avatessaan näkisi hänen menevän pois.
Taas teki tytön mieli tarttua hänen käteensä. Adelsvärd kumartui hänen lähelleen ja kuiskasi: Minun pitää käydä kaupungissa — tuon sieltä lääkettä sinulle — illalla pääsen tänne takaisin — minä rupean asumaan tuossa viereisessä huoneessa!
Rottien luona — niinkö? kysyi tyttö heikosti hymyillen, silmät yhä kiinni: nehän syövät sinut.
Eikä mitä — minä olen niille liian iso. Minä tulen illalla! —
Pikku Maria ravisti päätään, puristi hänen kättään ja käänsi kasvonsa seinään päin.
Adelsvärd tunsi kyyneliä kertyvän silmiinsä. Minä olen käynyt liian herkäksi, tehnyt liian paljon työtä, elänyt liian rasittavasti, minun tarvitsee päästä rauhaan! mutisi hän — ja kumartui taas ja silitteli pikku Marian pehmoisia hiuksia.
Tyttö ei liikkunut. Adelsvärd sanoi vielä kerran: tänä iltana! … mutta kuvitellen sitä mahdollisuutta, ettei tapaisikaan Felldneriä kotona, vaan joutuisi kauvan odottamaan — tai että häntä viivyttäisi jokin muu niistä sadoista mahdollisuuksista, jotka ovat kaikkien määräysten tiellä — hän lisäsi: taikka varhain huomisaamuna!
Mutta heti hän katui sanojaan. Lapsi ei pysty tajuamaan ehdollisia lupauksia.
Pikku Maria aukaisi silmänsä ja katseli häntä tyynesti hyvän aikaa.
Lapsen silmäys tunkee syvälle.