Jollet tule illalla, istun minä puussa niinkuin eilenkin sinua vartoomassa! sanoi hän.
Sitä et saa tehdä! Kuuletko, pikku Maria — lupaa nyt kauniisti! puhui Adelsvärd hätäisesti — ja lisäsi, hiukan nauraen: Olenhan minä sinun tohtorisi! —
Tyttö pudisti päätään: Et sinä ole mikään tohtori. Kyllä minä tiedän, millaisia tohtorit ovat. Niillä on rillit nenällä, hopeanuppinen keppi kädessä — niin, ja sitten niillä on pikkuinen kirja, josta revitään aina lehti kerrallaan, ja siihen kirjotetaan jotakin — ja sen pitää auttaa!
Adelsvärdiä tämä hämmensi — ja liikutti:
Minullakin on kirja; tahdotko nähdä?
Hän sieppasi povitaskusta muistikirjansa. Siinä oli runokokeita, joita oli pantu paperille, kiireessä, hienolla käsialalla.
Pikku Maria työnsi sen luotaan ja ravisti päätään: En minä osaa lukea!
Mutta tuossa on italiaa! ja Adelsvärd näytti hänelle erästä kohtaa, joka oli lainattu Petrarcasta — euganealaisilta vuorilta.
Sama päänpudistus — ynnä vakava katse, joka merkitsi: Miksi sinä sitä minulle näytät? Enhän minä osaa lukea enkä kirjottaa!
Tämä liikutti Adelsvärdin mieltä vielä enemmän: