Niinpä niin, pikku Maria! No lupaa siis vain se, ettet rupea istumaan puussa. Minä tulen niin pian kuin suinkin pääsen!
Mene sinä vaan! sanoi tyttö lyhyesti ja jurosti.
Hän oli nähnyt, että pikkuinen lakastunut kukkasoksa oli pudonnut kirjan lehtien välistä ja jäänyt laattialle. Adelsvärd ei sitä huomannut, vaan tallasi sitä jalallaan.
Hän seisoi epäröiden, käsi ovenrivassa. Omituinen lapsi, josta on kovin vaikea saada tolkkua. Tai lieneekö hän nyt kuten muut tyttöset kehitysiässä? … niinkuin sekin pieni suomalainen tyttö, joka oli ollut hänen leikkikumppaninaan ja kuollut juuri silloin, kun hänen piti ruveta elämään?… Pikku Mariassa oli enemmän hänen nuoruutensa morsiamen näköä … samat kulmakarvat, sama hiusten pehmoinen laskos lapsenotsan ympärillä … eikä hän enää koskaan saisi sitä otsaa suudella — vain sommitella siitä runoja — niinkuin Petrarca kirjotteli sonetteja eräästä, jota ei ollut olemassakaan … voi, kuinka elämä kytkee nivelet toisiinsa, kunnes kaikesta on tullut pelkkää runoa, haavetta, muistoja! Hän tempasi oven auki, mutta pysähtyi sitten portaiden askelmalle, kahden vaiheella — aution luostarin hiljaisuus tuntui hänestä haudalta, jossa jyski hänen oma sydämensä.
Ovi aukeni taas. Pikku Maria oli hypännyt vuoteestaan — juosta sipsutti pikkuisin paljain jaloin auringon pilkkeessä — ja ojensi hänelle kuihtuneen oksan:
Sen sinä unohdit — ota se mukaasi — minä en kärsi sitä huoneessani — se on kuollut!…
Adelsvärd otti sen, katsellen tyttöä kuin näkyä.
Pikku Maria piti molempia käsiään silmiensä edessä. Adelsvärd sanoi vaivaloisesti: illalla! — ja kiirehti suinpäin rappusia alas.
Puutarhasta hän loi katseensa ylöspäin pikku Marian avointa akkunaa kohti. Siellä tyttö olikin. Pikku kasvot olivat kuolonkalpeat säteilevässä päiväpaisteessa. Silmät olivat tummat — mutta ne loistivat hymyillen kauvas alhaalle ja eteenpäin. Adelsvärd painoi käsiään tahtomattaankin sydäntä vasten — vakuuttaakseen.
Tyttö viittasi lyhyellä, lujalla kätösellä, jonka sormet olivat koukistuneet kämmenen puoleen: