Silloin nainen liikahti — vetäisi — käsin ja jaloin — pani suunsa suppuun, ummisti silmänsä ja kuiskasi, puoleksi valveilla: Suutele minua!
Mitäpä Adelsvärd sanoista tai tuosta liikkeestä … jokainen rakastava nainen puhuu sellaisia sanoja ja voi tehdä saman liikkeen … mutta siinä pyyhkäistiin omin ehdoin hukkaan puhtaan nuoruuden heijastus … hän hellitti käden — häntä puistatti — nainen ei hievahtanut, suu oli avoinna … aamun sarastus syöksi julkeasti saapuville — kynttilänpätkät liehuivat ja vuotivat … nukkuvan ylitse levisi kuoleman väri. Eikä se kuolema ollut kaunis.
Täällä olen nyt ollut viimeistä kertaa! kuiskasi Adelsvärdissä sisällinen ääni.
Hän pakeni — joitakin portaita alas — joutui pihalle — tapasi ahtaan raon ja pääsi kapealle kujalle. Yötä ja kuolemaa pakoon.
VI.
Varhain aamunkoitteessa hän juoksi — kuin vainottuna — pitkin kanavien reunoja, poikki siltojen, läpi katusolien. Hän ei nähnyt mitään eikä ketään. Hänestä oli yhdentekevä, sattuiko kukaan häntä huomaamaan.
Hän saapui eräälle niistä pienistä kanavista, jotka päättyvät Riva degli Schiavonin kohdalle. Muuan gondoolimiesten kapakka oli auki. Olisikohan vanha raataja siellä?
Oli. Makasi terävät polvet koukussa lavitsalla ja veti unta; päänalasena oli rääsyinen öljynuttu. Adelsvärdin kosketuksesta hän heräsi oitis ja nousi jalkeille. Ainoakaan ilme ei muuttunut; kasvot ja katse olivat tyhjiä. Adelsvärd huohotti kiireisestä juoksusta; kitalakea kirveli — hän siemaisi kurkkuunsa ryypyn slivovitsia, joka poltti kuin tuli. Sitten hän pisti ukon kouraan muutaman liiran ja silmäsi kysyvästi. Ukko kiristi kyntensä rahojen ympärille ja vastasi:
Minä tein, niinkuin herra käski. Tavarat otettiin vastaan! —
Entä pikku tyttö? tiedusti Adelsvärd koettaen kaikin mokomin näyttää huolettomalta.