Tottapa hän siis oli oikeauskoinen — arveli pikku muori ja nyökkäsi rohkaisevasti — vaikka oli niin kaukaa, semmoisesta maasta, missä kirkot usein jäivät tyhjiksi kylmän ja lumen vuoksi! Niin oli hänen vävynsä lukenut eräästä lehdestä. Sillä se osasi lukea. Onko sekin totta, että karhut ovat kesällä ruskeita ja muuttuvat talvella valkoisiksi — ja että nälkä ajaa ne kirkkojen sakaristoihin, missä ne käyvät omin lupinsa käsiksi rippileipiin ja viiniin?
Ei, se on keksittyä — vakuutti Adelsvärd myhäillen. Karhut ovat meillä säädyllisiä ja oikeauskoisia — mutta iskevät joskus kyntensä rekiin ja siloihin!
Mutta kun hän ei kuitenkaan osannut selittää, mitä reki on, ja väsymys alkoi rasittaa, meni hän yläkertaan omaan huoneeseensa, joka oli samanlainen kuin pikku Marian.
Hän heitti yltään vaatteet, valoi koko ruumistaan kylmällä vedellä — sai yön huuhdotuksi pois — laskeutui lyhyeen vuoteeseen ja vaipui heti uneen.
Nukuttuaan tunnin aikaa hän heräsi ja tunsi saaneensa ihan kylliksi lepoa. Hän pukeutui ja astui hyvin hiljaa pikku Marian huoneeseen.
Tyttö makasi sikeässä unessa — kalpea puna poskilla. Adelsvärd istui tuolille vuoteen viereen, ja hänestä tuntui, kuin hän ei olisi koskaan ennen ollut näin reippaalla päällä — tyynenä ja mieli täynnä suurten päätösten ensi riemua. Hetkisen kuluttua hän torkahti ja nukkui istuallaan.
Herätessään hän oli hieman sekaisin, päästään pyörällä, ja kylki oli kierosta asennosta käynyt araksi, mutta sydän oli iloinen ja pirteä.
Hän katsahti vuoteeseen. Se oli tyhjä. Marian huivit oli levitetty hänen polvilleen ja hartioilleen. Pienellä pöydällä seinän puolella oli vesikulppo; sitä oli käytetty; siellä oli myös saippuaa, kampa ja murunen kuvastinta — ja tuolin selustalla joitakin pito- ja liinavaatteita.
Olisikohan pikku Maria pujahtanut uimaan puutarhan muurin juurelle — vaikka oli niin kuumeessa — tyttörukka! Kuinka varomatonta!…
Adelsvärd kiirehti puutarhaan ja huuteli.