Milloinkaan ei hänen sydämensä ollut tuntenut näin kovaa liikutusta — ei milloinkaan. Se väänteli läpi hänen sisustensa — kuin tahtoisi päästä irti hänen ruumiistaan.
Pikku Maria tuijotti häneen ymmällä. Juuri se, ettei lapsi mitenkään kyennyt ymmärtämään hänen vääntelevää tuskaansa — juuri se pani hänet tuntemaan surun ja häpeän epätoivoa. Tuon lapsen hän oli siis kavaltanut — niin, ja kenen kanssa ja millä tapaa?
Tytön silmissä loisti kuumeen kiilto — ne levisivät yhä suuremmiksi tajuttomasti tuijottaessaan. Mutta kuultuaan vielä toisenkin kerran sanat: "Sinä et saa enää koskaan minua nähdä" — hyppäsi lapsi vuoteesta lattialle ja puristautui kiinni Adelsvärdiin, tarttuen lujasti hänen jalkoihinsa ja käsivarsiinsa, ja suuteli hänen kättään kuin pikkuinen koira.
Adelsvärd nosti hänet istumaan syliinsä ja kietoi huiveihin. Lapsi värisi ja hytkyi. Adelsvärd tunsi itsensä onnelliseksi ja samalla sanomattoman alakuloiseksi. Hän silitteli pikku Marian hiuksia ja suuteli kylmiä hyppysiä. Lapsi vain katseli häntä, udellen — ja tämä pelokas, mykkä uteleminen taivutti Adelsvärdin mielen ja painoi hänen sielunsa maahan, niinkuin tuulenpuuska masentaa hennon lehden.
Ei, ei — hätäili hän — minä en koskaan jätä sinua, en koskaan enää mene Venetsiaan. Minä jään tänne — teen sinut terveeksi — sinä saat tehdä minut terveeksi. Ymmärrätkö, mitä puhun? pikku Maria — pikkuinen rakas lapsi kultani!…
Hän laski sylistään lapsen takaisin vuoteeseen, peitti huolellisesti, antoi kiniiniä, bromikalia, antipyriiniä — kaikkia apukeinoja … tuskin tajuten, mitä oikeastaan teki — tuntien vain yhä, ettei ollut kylliksi annettavaa. Pikku Maria nautti kaikki iloisesti myhäillen ja kiitokseksi suudellen kättä. Pian sen jälkeen hän vaipui uneen.
Adelsvärd tiesi nyt saavuttaneensa mielenrauhan. Se oli vihdoinkin tullut eikä hänestä enää luopuisi. Hänen sielussaan alkoi loistaa — niinkuin ulkona loisti aurinko. Puutarhan kukat hymyilivät ja tuoksuivat. Venetsian laguunisaaret ovat köyhiä linnunlaulusta. Mutta hänen sisässään viserteli. Nyt hän voisi tehdä työtä — ei, hänen täytyi ensin nukkua, levätä. Mutta tämän päivän ilta ja huomisaamu, kaikki vastaiset aamut ja illat piti pyhittää työlle. Hän tuntui kohoavan siipien kannattamana.
Hän meni alakertaan. Molemmat vanhukset istuivat kahvimaljan ääressä, jossa liottivat kovaa leipää. He katsahtivat häneen hieman omituisesti — udellen, mutta kuitenkin pidättyen kysymästä. Hän ravisti heidän käsiään ja kertoi uljaasti eräästä "sairaskäynnistä", joka oli hänelle sattunut viime yönä. Mutta nyt hän oli antanut lapselle lääkettä — ja heille hän antoi kunniasanansa, että pikku Mariasta nyt tulisi terve. Häneltä kysyttiin, oliko hänen huoneensa kunnossa. Oli kyllä, vuode oli kaikin puolin valmiina — mutta kenties hiukan lyhyt! Muuten samantekevä — nauroi hän — minun on tapana yöksi riisua pitkät koipeni. Niitä on minulla kaksi eri paria!
Kaikki kolme nauroivat. Hän joi aamukahvia — ja sai siihen pehmeätä leipää, jota tuotiin hänelle vartavasten. Hän puheli heidän kanssaan viime vuoden rypäleistä, tuhohyönteisistä, maissista ja perunoista — ja Garibaldista Saksan ja Ranskan sodassa. Vanha puutarhuri oli ollut Garibaldin väessä. Kenraalin kuva riippui seinällä Josefin ja Marian keskivaiheilla. Ei sillä ollut mitään väliä — sanoi ukko — ettei kenraali paljoa uskonut pyhään Josefiin. Uskoivathan kaikki kuitenkin Mariaan!
Niin, neitsyt Mariaan! myönsi Adelsvärd ja teki rintaansa vasten ristinmerkin.