Ja itse vaipui hän polvilleen vuoteen ääreen — uskaltamatta kumartua lapsen puoleen.
Ja yhtäkkiä puhkesivat polttavat pisarat niiksi sanoiksi, mitä hän muisti pienestä vaivaisesta suomalaisesta laulusta:
"Se kuoli ikävään — ei nälkään eikä haukan kynsiin".
Hän nyyhkytti ja puristi kasvojaan lapsen jääkylmiä käsiä vasten:
Anna anteeksi, pikku Maria … annathan?
Tyttö putkahti pystyyn — tarttui käsin hänen päähänsä ja katsoi hänen kyyneleisiin silmiinsä kummastuneen pelon valtaamana:
Mies — vieras, iso mies itkemässä?
Se näky oli lapselle outo, tuntematon … sen voi päättää silmien tavattomasta leviämisestä; ja hän kiersi pienet paljaat pyöreät käsivartensa Adelsvärdin kaulaan ja sanoi väristen:
Olenko minä tehnyt sinulle kiusaa? Enhän minä tahdo sinulle mitään pahaa. Minä en yöllä istunut puussa. Mutta minä pelkäsin kuolevani — niin kovasti minun oli ikävä, kun sinä et tullutkaan!…
Tyttökö tehnyt hänelle kiusaa? — Voi Jumala, änkytti Adelsvärd — mitä minä olenkaan tehnyt — kuinka minä olen raskinut … minä en saa katsoa sinuun — etkä sinä enää koskaan saa minua nähdä … minähän teen vain pahaa niille, joista pidän.