Nyt hän istui ihan koukkuun kumartuneena. Sitten he astuivat maihin. Siellä oli kuollutta ja hiljaista. Molemmat vanhukset olivat kai vielä makuulla.
Keittiön ovi oli auki. Sieltä pääsi portaita myöten yläkertaan.
Adelsvärd veti saappaat jalastaan ja hiipi salavihkaa ylös kylmiä kivirappusia — kuin katuvainen.
Hänen täytyi nojata seinää vasten: niin rajusti jyski hänen sydämensä. Ja hiestä märkänä, viluissaan, sanomattoman raskaalla mielellä hän aukaisi oven ja astui pikku Marian huoneeseen.
Kaihtimia ei oltu yöksi vedetty kiinni. Viileä aamuhenkäys tunki sisään. Hän katsoi pöydälle. Pullo oli siinä koskematta. Pulverirasioita ei oltu avattu.
Ja vuoteessa makasi pikku Maria kädet silmillä.
Itkikö hän? Adelsvärd kuunteli. Ei, sillä lapsella ei kai ollut kyyneliä.
Hän kuiskasi: Maria!…
Tyttö ei liikahtanut. Lujat pienet kätöset painuivat vain tiukemmin silmille. Pikku Maria ei tahtonut nähdä.
Adelsvärd nieli joukon sanoja, selityksiä, itsesyytöksiä, anteeksipyyntöjä — nieli ne kuin polttavat pisarat tuskallisesti läpi kuivan kurkun, josta ei saanut ääntä kuuluville.