Hän istui mietteisiinsä kumartuneena — mutta ei tuntenut vähääkään väsymystä. Oltiinhan nyt matkalla sinne.
Jouduttuaan yleisten puistojen kohdalle he näkivät auringon nousevan. Se oli tulipunaisen suulakan näköinen. Adelsvärd tuijotti siihen tyhjin miettein. Sen hän vain tiesi: vähän päästä kohoisivat korkeat sypressit laguunin pinnasta.
Ja niiden kohotessa kävivät hänen silmänsä kosteiksi.
Hän muisteli pientä suomalaista laulua. Se oli varhaisesta nuoruudesta asti ollut poissa hänen mielestään. Sisällystä hän ei enää saanut kiinni runosäkeinä, vaan sanat palasivat jaksottain näin:
Niin usein nähdessäsi kuolleen pikku linnun maassa, minkä luulet siltä vieneen hengen?
Ei sitä haukka repinyt eikä nälkä näännyttänyt.
Kun pikku linnut pariksi yhtyvät, lentävät ne kahden pois ja riemuitsevat.
Mutta jos toinen toisen jättää, kuolee yksin jäänyt.
Se kuoli ikävään — ei nälkään eikä haukan kynsiin.
Hautaa kuollut lintu raukka!