Kotimatkalla oli pikku Marian mieli kovasti kiihdyksissä Venetsiasta. Kädenpuristus toisensa jälkeen kertoi Adelsvärdille, miten pikku saarelaiseen oli vaikuttanut tämä kaupunki, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, koskaan kuullut kuvattavan, koskaan oppinut kirjoistakaan tuntemaan. Varovasti hän kurkisteli kaihtimien säleiden välitse — näki valojen polvekkeisia heijastuksia tummassa, läikkyvässä vedessä pitkin hotellien loistavia etupuolia — luuli niitä tulikäärmeiksi ja pelkäsi niiden polttavan gondoolin poroksi ja tyyntyi vasta sitten, kun pisti kätensä veteen ja tunsi, että käärmeet olivat kylmiä.
Aivan haltioissaan katseli hän toria, molempia uhkaavan näköisiä patsaita, doogin lämpöisenpunertavaa linnaa, jonka muurikasa lepäsi palmikoidun alustan varassa ja näytti leijailevan taivaan ja maan välillä. Häntä puistatti "Huokausten sillan" kohdalla ja kauhistutti vankilan näky — ja hengitys kävi vapaasti vasta sitten, kun kotimatkalla kuljettiin ohi S. Giorgio maggiore'n.
Adelsvärd selitteli eikä hänen tarvinnut muuta kuin antaa vihjauksia. Pikku Maria käsitti pian ja tarttui kohta asian ytimeen — kovasti ihmetellen, mitä kaikkea toinen tiesi, ja itse sepittäen tähän satuun omia lapsenrunoja. Ja Adelsvärdille kävi kaikki taas uudeksi. Venetsia tuli lapsen ihailussa ja pelossa uutena kokemuksena hänen sieluunsa.
Kun he yhdessä seisoivat rantaportailla ja katselivat taakseen kaukaista kimallusta kohti, joka häämötti kaupungin yllä, tunsi Adelsvärd pienen käden puristavan omaansa:
Kaunista se oli — kuiskasi pikku Maria — hyvin kaunista; mutta ei minua haluta mennä sitä uudestaan katsomaan. Kaupunki oikein pelottaa! —
Pelottaa, pikku Maria — mikä siellä pelottaa?
Suuret synkät talot. Ja minä näin gondoolissa hienoja naisia! — — —
Vai hienoja! nauroi Adelsvärd — eihän niistä siis voinut sinulle olla kiusaa! —
Ne katselivat kaikkea niin pilkallisesti. Niillä oli kylmät, tylyt silmät, eikä niissä näkynyt mitään muuta kuin pahoja ajatuksia. Lupaa nyt minulle, ettei enää koskaan mennä sinne! pyysi pikku Maria.
Ole rauhassa! vakuutti Adelsvärd. Ei meidän tarvitse koskaan lähteä sinne yhdessä. Meillä ei ole siellä mitään tekemistä! —