Ei suinkaan sinullakaan — vai mitä?…
Ei! —
Pikku Maria likisti hänen kättään kovasti ja veti hänet mukanaan vaarin ja muorin luo.
Nämä olivat olleet hieman hädissään. Nyt he riemastuivat. Adelsvärdin kaikki kampsut vietiin yläkertaan. Huomenna ne voitaisiin järjestää. Nyt oli illallispöytä katettuna keittiössä. Salaattia savivadissa, munia, leipää; viiniä ruukussa, vettä toisessa. Koskaan ei maalaisateria ollut hänestä maistunut niin hyvältä kuin tämä. Harvoin hän oli tuntenut tällaista onnea — ikäänkuin olisi pelastunut jostakin vaarasta. Molemmat vanhukset ja Maria kertoivat juttuja — Venetsian saariston murteella. He pitivät hauskaa. Adelsvärdiltä meni puolet hukkaan. Alinomaa kysyi Maria: Ymmärrätkö sinä — ymmärrätkö? Adelsvärd nyökkäili. Mutta Maria sai hänet viekkaasti kiinni siitä, ettei hän ollut käsittänyt kerrassaan mitään. Ja hän taputti lujia kätösiään ja nauroi: Katsokaas, kuinka hän narraa!
Pikku tyttö oli kuin muuttunut. Ja Adelsvärd itsekin muuttunut. Elämä oli muuttanut toiseksi itsensä ja hänet. Kaikki.
Viimein lähtivät kaikki levolle. Pieni luostarisaari nukkui hiljaa suuren, pimeän yön syliin.
Adelsvärd heräsi varhain ja sysäsi akkunansalvat auki. Sisään tuli aurinkoa ja kukkastuoksua. Tuntui siltä, kuin tämä kuuluisi asiaan, uudistuisi loppumattomiin saakka. Pukiessaan kiireesti vaatteet ylleen hän hyräili.
Sitten hän astui Marian huoneeseen. Siellä oltiin jo noustu ja menty ulos.
Hän istui hetken aikaa pikku Marian tuolilla akkunan ääressä. Alhaalta kuului puhetta: pikku Maria jutteli vanhusten kanssa. Sitten tuli taas äänettömyys. Akkunan editse lensi pääskynen, kääntyi salamannopeasti ja kiiti tiehensä päästäen lyhyen, iloisen viserryksen. Nyt oli auringonpaisteessa väräjävä puutarha aivan hiljaa.
Hän tunsi hiljaisuutta ulkopuolellaan ja sisässään. Hänen haltuunsa oli jätetty jotakin. Hänelle oli uskottu lapsi — niin nuori kuin hän olikin.