Kyllä hän pitäisi siitä huolta! Mikä ilo oli hänen rinnassaan! Hänen tarvitsi vain mennä tuonne puutarhaan, niin…
Ja sinne hän menikin ja huhuili. Kuuli oman äänensä huutavan pikku
Marian nimeä.
Jopa tuli vastaus — kaukaa: Täällä minä olen!
Vähäpätöinen seikka. Mutta se uudistuisi joka aamu. Hän melkein vapisi ilosta. Katsoi joka pensaaseen, joka puuhun lähestyessään kivipöytää. Kaikki oli hänestä uutukaista.
Siellä pikku Maria istui nytkin yksin, niinkuin viimeksi, mutta arkipuvussaan — pikkuisessa, mitättömän näköisessä puvussa, joka näytti pyytävän anteeksi. Sylissä kukkasia. Hän nosti päätään ja nyökkäsi, piti korkealla ilmassa kukkapalmikkoa ja huusi säteilevin silmin:
Tämä annetaan sinun madonnallesi! —
Mille madonnalle?
Minä kävin huoneessasi sill'aikaa, kun nukuit, ja katselin kuviasi.
Madonna on kaunis, mutta pikku poika hänen sylissään on ihana! —
Adelsvärdillä oli jäljennös Bellinin madonnasta, jäljennöksiä Tizianin mukaan, malliharjotelmia, tunnelmakuvia, pastellimaalauksia, hiilipiirroksia… Nyt he menivät yhdessä yläkertaan, järjestivät kuvat ja ripustivat ne seinälle. Bellini sai kukkakoristeen. Pikku Maria suuteli Jeesus-poikaa nuoren neitsyen sylissä.
Adelsvärd koki siirtää alastomia malliluonnoksia syrjään. Maria otti ne häneltä tyynesti, katseli kutakin tarkasti — hylkäsi muutamia puolivalmiita, ripusti toiset seinälle, noudattaen jotakin lapsellista arvostelevaa järjestystä; hän ei hämmästynyt miehen eikä naisen alastomuudesta. Ne olivat ruumiita hänen silmissään, ihmisiä. Osattomaksi ei ole yksikään italialainen jäänyt tuhatvuotisesta sivistyksestä.