Niinpä siis saivat kaikki kuvat sijansa. Adelsvärdistä tuntui, kuin täällä olisi hänen kotinsa pitkiksi ajoiksi.
No niin, pikku Maria — sanoi hän vetäen maalausjalustansa esille — nyt minun tekee mieleni maalata sinunkin kuvasi. Tai oikeastaan minun pitää aluksi piirtää…
Tyttö katsoi häneen, ymmärtämättä, hieman peloissaan.
Adelsvärd koetti selittää … mikä oli hänen ensi vaikutelmansa tästä saaresta — ja miten siihen kuului pikkuinen kalpea kaunotar parka, yksinään keskellä teräksensileätä merta.
Hänen sanavarastonsa kului loppuun, hän änkytti ja tavotteli selityksiään, ja pikku Maria kävi aremmaksi ja loittoni.
Nyt Adelsvärdille selvisi, ettei hän ollutkaan ajatellut kuvansa suunnitelmaa valmiiksi. Se oli hänellä vain hämäränä tunnelmana. Eivätkä lapset käsitä epämääräistä puhetta.
Lopun päivää pikku Maria karttoi häntä. Illansuussa hän valitti päänkivistystä ja sanoi tahtovansa mennä maata.
Adelsvärd istui huoneessaan järjestellen kirjeitä ja luonnosvihkoja, joita oli tuonut mukanaan kotimaasta. Semmoinen puuha voi hyvinkin koskea mieleen. Hän vaipui ajatuksiin.
Ovi aukeni, ja sisään tuli pikku Maria kääriytyneenä vaivaisiin huiveihinsa. Hänen oli vilu. Saanko panna sinun sänkyysi maata? kysyi hän. Minua niin pelottaa. Ole niin hyvä ja anna minulle jotakin lääkettäsi! —
Hän meni makuulle. Adelsvärd kääri hänet huolellisesti, antoi kiniiniä, istui lohduttamassa ja silitteli hänen hiuksiaan ja kosteita käsiään.