Tyttö veti hiljaa toisen kätensä irti ja viittasi seinälle erästä alastonta naisluonnosta kohti.
Noinko sinä aiot minut piirtää? kysyi hän levollisesti, mutta äänessä erotti hiukan väristystä.
Se, jonka posket lensivät punaisiksi, oli tällä kertaa Adelsvärd. Pikku
Maria makasi vain hiljaa ja kalpeana, sormellaan osottaen.
Ei, Maria! vastasi Adelsvärd hätäisesti. Nuku sinä vain. Minä istun valveilla tämän yön. Aion piirtää ja kirjottaa.
Tyttö nyökkäsi, väkinäinen hymy huulilla, katsoi häneen kuumeesta kirkkain silmin, kuiskasi hyvää yötä ja nukkui pian.
Adelsvärd sytytti öljylampun ja kynttilän. Istui pikku Mariasta poispäin kääntyneenä ja piirsi yön tunteina erästä sommittelua — pastellilla ja hiilellä. Aamupuolella hän oli kuin unessa tajuavinaan, että tyttö oli seissyt hänen takanaan koko työn ajan. Ei huoneessa, vaan alhaalla puutarhassa, juuri kun aurinko oli väistynyt ja hämärä syventänyt, selventänyt sypressien varjoja. Loiskiva vesi oli rauennut äänettömäksi, ja pitkin sen kalvoa levisi häipyvä hohde. Siellä hän nojasi, saaren impi, pyhävaatteissaan, kalpeana ja pienenä korkeata kivipöytää vasten. Sylissä joku kukka, muut olivat soluneet maahan. Silmät tuijottivat surumielisesti äärettömyyteen, jonka arvotusta ne näyttivät tutkivan. Suun ympärillä heikko hymy…
Juuri tämän hymyn kohdalle hän piirtäessään pysähtyi, kun rupesi tuntemaan väsymystä.
Oliko hän työhönsä tyytymätön?
Hän kääntyi lapseen päin. Se nukkui rauhassa.
Hän avasi hiljaa akkunansalvan. Harmaa sarastus pujahti huoneeseen yhdessä heikon punerruksen kanssa ja tunki tieltään keinotekoista valoa.