Kuinka kaunis ja hieno, ankara ja vakava oli tuon lapsen pää — kaunis kuin kuollessa.
Hän sytytti savipiippunsa, istuutui pöydän ääreen ja alkoi kirjottaa.
Ei ainoatakaan ääntä, ei ulkoa eikä täällä sisällä.
Vain aavistus eräästä äänestä — merestä, joka huokaa.
Hän käänsi katseensa pikku Mariaan — lapseen, joka makasi hänen vuoteessaan turvallisena, kuin lepäisi meren sylissä.
Hänen luonaan se nyt on. Onko hän meri? Kuka ja mikä hän on? Mitä lienee aamulla tulossa, mitä tuo mukanaan päivä? Kuinka hän koskaan voisi täältä päästä?
Kuinka voisi kuvitella tänne jäävänsä? Ja kuinka taas voisi viedä tytön mukanaan?
Sen hän vain tiesi, että tuo uni oli pyhä — jos mikään on pyhää nykyajan ihmiselle, joka jäljentää Belliniä omaksumatta hänen yksinkertaisuuttaan ja uskoaan.
Hänen uskoaan ei ole. Mutta syvällisyyden hartautta on. Tulkoon, mitä ikinä on tullakseen! Ellemme tule lasten kaltaisiksi — ajatteli Adelsvärd — emme saa periä taivaan valtakuntaa.
Hän kirjotti tämän pikku runon: