PIKKU MARIA.
Meri uupunut ulkona henkäilee,
sydän sykkii — muu kaikk' yöhön hukkuu;
suo sieluhun voimaa uudelleen
ikimaailmasta, kun tää elo nukkuu!
Kotiniittyjen tuoksua tuntea saan,
kun vanhat muistot mieleni täyttää.
Miss' on koditonnakin rauhaisaa,
laps' uinuen vieraan luona sen näyttää.
Niin hiljaa, tyynenä vuoteellain
on niittyjen hengess' uinuva nainen.
Mit' itse mä? Tehnyt muistollein
Oon puhtoiselle mä velkaa vainen —
On kaunotar kalpea saarellaan,
meri ääretön, äänetön sen joka puolla.
Ei loppua voi elo milloinkaan —
Uutt' uskoa antavi lapsonen tuolla.
Hän laski kynän kädestään. Vasten tahtoaan hän sattui liikuttamaan pöytää, niin että se kolahti. Maria heräsi — katseli tuokion aikaa ymmällä pitkin huonetta — näki hänen istuvan siinä — ja puikahti, huiveihinsa kietoutuen, kiireen kautta vuoteesta laattialle ja ovea kohti.
Sinne hän jäi seisomaan; mieli teki sanoa jotakin. Hän katsoi Adelsvärdiä tutkivasti kasvoihin. Ja ikäänkuin hän olisi niiden piirteistä osannut lukea, mitä taiteilija oli kirjottaessaan ajatellut, kumarsi hän päätään pikkuruisen ja kuiskasi unisesti:
Kyllä sinä saat piirtää minut, niinkuin tahdot. Olethan sinä minun tohtorini. Sinä olet hyvä mies. Minä näin unta, että sinä olet hyvä. Ja sen näkee päältäkin!
Samassa hän katosi omaan huoneeseensa.
Adelsvärd silmäili sommitteluaan. Mutta ajatukset olivat kiinni pikku
Marian sanoissa.