Pikku Maria hymyili epäilevästi ja kiitti käheällä äänellä. Hän tiesi, ettei hänelle puhuttu totta. Hän tunsi hyvinkin, millainen kevät on Venetsian saarilla. Tunsi myös malarian — mutta kiitti lämpöisin katsein ja yski.
Hän kuolee käsiini! ajatteli Adelsvärd kauhusta väristen — ja vaelsi taas edestakaisin läpi oman kammionsa ja toisen.
Hän pysähtyi linnunhäkin kohdalle, joka riippui seinällä pikku Marian huoneessa.
Se oli puolipimeässä. Hän oli toisinaan pannut merkille, että siinä liikkui joku elävä — pikkuinen kutistunut lintu, joka joskus levitteli harmaita siipiään eikä koskaan äännähtänyt, ja että se orrelta laskeutuessaan töksähti häkin pohjalle, jota pitkin kuljetti nokkaansa, hakien rouhittujen maissinjyvien ja tuoreiden kasvien seasta.
Mikä sinulla tuossa on? sanoi hän. Kah, sehän on viiriäinen! Mutta se ei näe mitään — se on kai sokea?…
Hän kääntyi kysyvästi Mariaan päin. Niin on — se lintu on sokea.
Minkäs sille mahtaa! kuului tytön vastaus.
Liian suorasukaista — tuntui Adelsvärdistä — liiankin selvää itsestään. Onkohan hänkin niin kylmäkiskoinen noita pikku olentoja kohtaan kuin monen monituiset hänen sisaristaan ja veljistään täällä etelässä?
Hän lähestyi pikku Mariaa paheksuva ilme kasvoillaan.
Tyttö kohotti päätään hiukkasen, vaivaloisesti, silmät puoleksi kiinni.
Hän oli häkkiin suljetun viiriäisen näköinen.
Kotona oli kaksi poikaa — kertoi hän. He olivat saaneet kiinni tuon linnun. Sen piti vetää pieniä vaunuja. Ne oli tehty laatikosta. Mutta viiriäinen vetää vain silloin, kun se ei näe. Ne pojat olivat ilkeitä. Minä löin niitä, kun ne pistivät oljenkorrella sen silmät puhki. Ne löivät minua myös. Sitten minä ostin linnun! —