Ei — vaan oikea muoto on suorasanainen kieli, se kiinteä, suppea muoto, missä sanoja karsitaan, ennenkuin musiikki pääsee sinne sekaan korvaa hyväilemään, mutta itse kuvaa haihduttamaan!
Hän ei ollut koskaan pitänyt päiväkirjaa. Aivan rehellisesti ei synnynnäinen kirjailija voikaan kirjotella päiväkirjaansa. Ehdottomasti se vilkuu lukijoihin päin — aina johonkin määrättyyn henkilöön — vaikka viruisi pöytälaatikossa koko elämän iän.
Mutta välistä hän pani paperille jonkun kohtauksen, jotakin elettyä, käyttämättä runomittaa — niinkuin piirtäjä rapsii luonnosvihkoonsa joitakin viivoja, jotka näkyvät vain hänen silmäänsä.
Nyt hän kirjotti muistiin Marian kertomuksen sokaistusta viiriäisestä.
Silloin tuli hänen mieleensä pieni suomalainen kansanlaulu kuolleesta linnusta.
Siitä palasi hänen muistiinsa Suomi, omaiset, ystävät — politiikka, yhteiskunta, entisyys, tulevaisuus.
Hänen oli tapana työntää tuo kaikki mielestään. Hänen pakonsa kotoa — sillä pakoa se oli — ei johtunut ainoastaan kotoisesta murheesta, hänen nuoren rakkautensa tappiosta. Hän ei tahtonut menehtyä kotimaan katkeriin kamppailuihin, joiden synkkä, toivoton tausta oli suuria sortajia täynnä.
Toivotonko? Hänen vahva suomalainen verensä nousi tätä sanaa ja ajatusta vastaan. Mutta olihan taistelu kaatanut ja niellyt niin monta ylvästä, väkevää ystävää! Kuinka monta uhria se edelleen vaatisi! Pitäisikö hänenkin, taiteilijan, suistua virran mukaan?
Kaiketi — jollei hän tunne sisässään suurta taidetta, niin…! Omasta puolestaan hän suostuisi mielelläänkin. Hänen sukunsa ei ollut hänessä heikontunut. Mutta isänmaa, erityinen heimo, ei kykene vastarintaan, ellei myös suuri taide saa olla mukana ja pitää koossa. Ja hän tunsi, minkä verran hänessä oli kykyä.
Juuri tästä oli oteltu hänen ja ystävien kesken. Kaikella tapaa oli koetettu kääntää hänen mieltään. Moitittu, uhattu, manattu… Suomalaisten tapana ei ole sanoja säästää, kun aivot ovat ruvenneet politiikasta kiehumaan.