Ei, älä sytytä! Älä katsele minua. Minä palellun kuoliaaksi ja päätäni polttaa … ja minussa on semmoinen hirveä pelko — minä näen niin ilkeitä asioita!
Hän kumartui Adelsvärdin puoleen ikäänkuin piilottaakseen silmänsä kuumenäyiltä.
Nyt ei Adelsvärd enää arvellut. Kiskaisi peitteen syrjään, otti lapsen viereensä, kääri jälleen molempien ympäri, puristi häntä lujasti syliinsä eikä kuitenkaan tuntenut kosketusta.
Tyttö lakkasi vavahtelemasta, yritti sanoa jotakin, mutta painoi vain päänsä hänen olkaansa vasten. Adelsvärd tunsi kuumeen polttavaa henkeä virtaavan pitkin kasvojaan.
Hän ajatteli: Tuommoinen kuume tietää kai lavantautia, eikä minulla ole sitä vastaan mitään keinoja, mutta minä en hellitä. Kenties hän kuolee; kenties tartuttaa kuumeen minuunkin — polttaahan se ihan nahan puhki. Ehkä sitten kuollaan molemmat. Oi, sinä laupias Jumala — kuolla yhdessä viattoman lapsen kanssa!…
Hän kuuli pikku Marian mutisevan. Ehkä sekin oli rukousta. Samaako lapsikin rukoili kuin hän itse? —
Ensin oli pikku olento tuntunut jääkylmältä. Nyt se poltti — veti henkeä käheästi, yski ja koki piiloutua hänen syliinsä.
Vähitellen tyttö rauhottui. Kuumuus alkoi jäähtyä — Adelsvärd tunsi vain lämmintä neitseellistä ruumista. Hän ei tuntenut omaa ruumistaan, itseään; mutta hänessä oli se elävä tunto, että hänen oma terveytensä tarttui pikkuisen raukan tautiin ja sai sen murretuksi.
Lapsi makasi hänen rintaansa vasten, hänen sylissään, liikkumatta. Ei enää valitellut, hengitti kevyemmin, laski viimein kätensä hänen silmilleen ja kuiskasi: Tämmöinen suuri, hyvä mies!
Ja silloin sävähti hänen olemuksensa lävitse sellainen tunne, jota tuskin suodaan edes isälle: se äidillinen tunne, että saa hoivata, valvoa, itseensä ottaa toisen olennon tuskan ja hädän — ja olla onnellinen, sielussaan kiitollinen siitä, mitä on huostaan uskottu.