Missä haaveillaan — yhdentekevä, kartanossako vai saarella — siellä on nykyaikaisen naisruumiin rakenne niin heikoksi huonontunut, että elimistö taipuu ja kuluu.

Ellei haavetta tyydytetä, on siinä hysteria kaikkine oireineen. Jos se tyydytetään, tulevat oireet jäljestäpäin — ennemmin tai myöhemmin. Syyt ovat syvässä kätkössä, niinkuin sikiö äidissä. Seuraukset ilmenevät aikanaan.

Kaikista näistä kärsimyksistä, jotka eivät juuri ole teeskenneltyjä, ottaa runoilija ja taiteilija aiheita ihanteisiinsa ja kuviinsa — ei esiaikojen rehevästä terveydestä, vaan sairaudesta. Nykyaikainen taide ei koskaan pääse täysiin voimiinsa, koska naisiltamme puuttuu kyky vastustaa ajan suurta tautia hysteriaa. Tarttuupa se miehiinkin. Ei ole enää niinkuin oli Jordaensin ja Rubensin päivinä, jolloin flandrilaisen maalaistytön rotevat sulot voivat olla taiteilijan ihanteena. Me kaipaamme kalpeata oliota, jonka ristitsemme sielullisilla naisennimillä. Onhan minulla oikeus puhua nuoruuteni kokemusten nojalla — muuten olisin vaiti.

Sitten tekee nuorekas rakkautemme vararikon — ennemmin tai myöhemmin. Siitä, mikä elämässä on tervettä, on meihin miehiin jäänyt jotakin — sano sitä vaikka eläimellisyydeksi tai elämän välttämättömyydeksi — ja se vaikuttaa haaveilua vastaan tämän kaikissa kuutamoisissa muodoissa. Romahdusta ei voi välttää. Mutta ajan mittaan on hauskempaa istuskella vararikkoisena kartanossa kuin saarella … anteeksi, en minä tahdo häiritä!

Muistuu vaan mieleeni muuan retki Canadaan.

Kerran seurasin näet puoliskoani n:ro 2 New-Yorkiin. Hänen oli määrä antaa vierailunäytäntöjä sikäläisessä saksalaisessa teatterissä. Minä kyllästyin pian amerikalaisten hölynpölyyn. Kaikkialla tuoksui samalta kuin uudessa talossa — käsityöläisten jäljiltä. Sieppasin pyssyn olalleni, otin mukaani koiran ja pujahdin Canadaan.

Siellä jouduin oikeiden punanahkojen pariin. He tuoksuivat vielä metsältä ja riistalta. Jaoin viinani vanhan ryppyisen squaw-akan kanssa, joka oli ruosteenpunainen kuin puunjuuri. Eräänä iltana hän katsahti minuun veristyneillä silmillään ja kysyi:

"Etkö ole 'Valloissa' koskaan tavannut poikaani?" —

En — täytyi minun tunnustaa.

Hän katosi minulta erään kalpean naaman vuoksi. Koskaan en enää saa häntä nähdä — vaikka niin käskin varomaan!