Ja nyt toistan sinulle: varo, poikaseni, kalpeita kasvoja!
En ole eläissäni kyhännyt näin pitkää kirjettä. Tämä olkoon sinulle ystävyyteni merkkinä.
Fedengo Felldner.
Adelsvärd luki tämän kirjeen ristiriitaisin tuntein.
Jalkavaimon kirje — semmoiseltahan se oli — ei pystynyt häneen vähääkään. Hellittelyä, tunteellisuutta ja 300 frangia … se oli kovin kehnoa. Leontinalle kelpasivat kaikki vaikutuskeinot — kivulias pikku tytär — josta hän luultavasti ei lainkaan pitänyt huolta … ja tuo loppuosa, kun on toiveita jostakin perinnöstä — ja "rakas Otto rukka" — jota hän oli joutunut hieman syrjäyttämään — kun hänen kallis pappansa ja ystävänsä oli tuonut valoa ja riemua murheelliseen sydämeen … uudistettu aviollinen yhdyselämä — ovi aina raollaan juhlan jatkoa varten!… Adelsvärd rutisti kirjeen myttyyn — ja levitti sen jälleen. Tahtoi säilyttää tämän asiakirjan.
Se voisi kenties joskus olla hänelle hyvänä varotuksena, jos sattuisi heikko hetki.
Heikko, kelpo poika, Otto Appel. Rappeutunut, parantumaton ihantelija, jonka silmät alinomaa avattiin — ja joka itsepintaisesti ummisti ne jälleen, pehmoisen ja hyvän sydämensä vuoksi!
Ovatko miehet tuommoisia? Millaisia siis naiset?
Mitä ihmettä Felldner oikeastaan kirjotti? Adelsvärdissä heräsi suuttumusta. Se Felldner tuppaa aina opettamaan — aina viskellen niin mielellään henkevyyksiä!
Henkevyys tekee sydämen autioksi.