Odysseus katseli tarkoin ympärilleen, olisiko kukaan päässyt piiloutumaan ja siten säästynyt, mutta ainoatakaan elävää olentoa ei näkynyt, ruumiita vain kasoittain.
"Poikani, riennä heti kutsumaan Eurykleia tänne", käski Odysseus.
Telemakos kiirehti täyttämään isänsä määräystä, ja kun Eurykleia saapui ja näki koko hävityksen, valtasi hänet suuri riemu. Mutta Odysseus, joka verentahriman leijonan tavoin seisoi keskellä kaatuneita, virkkoi:
"Ystävä, kätke ilosi, on väärin riemuita tässä ruumiitten keskellä. He ovat saaneet palkkansa. Vaan sano, montako petturia on palvelijattarien joukossa ja kuinka moni on uskollisena minulle pysynyt."
"Kuningas, viisikymmentä on täällä palvelevaa neitoa ja niistä on kaksitoista, jotka eivät minua tottele, eivät edes Penelopea. Mutta joko riennän tulostasi ilmoittamaan kuningattarelle, joka äsken vaipui uneen?"
Odysseus käski kuitenkin jättämään kuningattaren rauhaan, mutta sen sijaan tuli Eurykleian lähettää uskottomat neidot hänen luokseen. Nämä ratkesivat itkuun nähdessään kosijat, ystävänsä, kuolleina, mutta Odysseus pakotti heidät kantamaan pois ruumiit ja puhdistamaan salin. Sitten seurasi neitosten rangaistus. Heidät ripustettiin hirsipuuhun. Melanteuskin kuljetettiin pihalle ja sai hänkin osakseen häpeällisen kuoleman. Eurykleia toi nyt saliin tulikiveä, jota Odysseus siellä poltti hävittääkseen kaikki jäljet ja kehoitti sitten Eurykleiaa kutsumaan saliin Penelopen ja toiset palvelijattaret.
"Mutta, kuningas, tuon sinulle uudet vaatteet, jätä jo nuo rääsyt", pyysi Eurykleia. Odysseus kieltäytyi kuitenkin vielä pukua vaihtamasta.
Itkien ja soihdut käsissä astuivat palvelijattaret saliin ja Odysseun polvia syleillen he toivottivat hänet tervetulleeksi kotiin.
KAHDESKYMMENESKOLMAS RUNO.
Niin nopeaan kuin vanhat jalat kantoivat riensi Eurykleia ilmoittamaan emännälleen ilosanomaa.