Mutta palatsissaan istui yön yhä hämärtyessä Penelope, ruokaa, juomaa haluamatta. Hän mietti, miten kävisi, pelastuisiko hänen armas poikansa vai kosijatko lopultakin voittaisivat. Ja kuten aitaukseen suljettu leijona hurjasti kulkee edestakaisin aukkoa etsien, samoin kiertelivät hänenkin ajatuksensa pelastusta löytämättä, kunnes vihdoin uneen uupui.
Mutta Atene, jumal'silmä, tahtoi lohduttaa katkerasti surevaa äitiä ja saattaa hänelle muuta ajateltavaa. Hän lähetti unessa Penelopen luo tämän sisaren Iftimen, joka oli Feraissa kuningas Eumelon puolisona. Iftime avasi oven hihnalukon ja astui Penelopen luo:
"Siskoni, nukutko murheellisna?" hän hellien virkkoi. "Jumalat eivät salli sinun enää itkeä, sillä tiedä, poikasi on onnellisesti kotimatkalla, hän ei ole jumalia vastaan rikkonut."
Suloisesti nukkuen viisas Penelope vastasi:
"Miksi tänne läksit, siskoni? Ethän kaukaisesta kodistasi ole ennen Itakaan tullut. Lohduttamaanko läksit, sieluni tuskiako keventämään sait? Raskaat ovat suruni. Olen kadottanut puolisoni, leijonamielen, josta maine kuulu kulkevi kautta Hellaan, ja nyt on ainoa poikani lähtenyt laivalla pois. Lapsi hän on vielä, ei ole oppinut puhumisen eikä taistelun taitoja. Siksi suren häntä sitä enemmän. Vavisten pelkään onnettomuuden häntä kohtaavan joko vierailla mailla tai aavalla merellä, sillä pahansuovat miehet ovat asettuneet väijymään hänen henkeään."
Mutta unikuva vastasi hälle:
"Rohkeutta, sisko! Turhaan huolehdit. Pojallasi on toveri, jota moni mies kadehtii, Atene, joka auttaa voi. Surusi on liikuttanut jumalatarta ja hänpä minut lähettikin tänne sinulle näitä kertomaan."
Penelope virkkoi silloin:
"Jos Atenen lähetti lienet, sano, vieläkö onnettomuuksia kokenut puolisoni on elossa, voiko hän nähdä auringon ihanan valon vai joko hän kuolleena Hadeessa päiviään viettää?"
Unikuva kuiskasi vain: