"Jopa jotakin! Jumalat ovat minun Etiopiassa vieraillessani näkyneet päättäneen pelastaa Odysseun. Hän on jo lähellä fajakien rantaa ja kohtalo on määrännyt, että hänen tuskansa loppuvat hänen sinne saavuttuaan. Mutta ennen sitä hän saakoon vielä kylliksi kurjuutta kärsiä!"
Sen sanottuaan hän peitti pilvivuorilla taivaan, ja tarttuen kolmihaarukkaansa sekoitti merta, lähetti tuulispäitä liikkeelle ja peitti sekä taivaan että maan niin sakeaan sumuun, että sysimusta yö verhosi kaiken. Itä- ja etelätuulet puhalsivat, länsi ulvoi ja pohjoinen nostatti mahtavasti ärjyvät aallot.
Ei jaksanut enää Odysseus toivoa mitään, vaan voimatonna valitti:
"Voi minua! Mihin, raukka, lopulta joutunenkin? Nyt uskon Kalypson totta puhuneen hänen sanoessaan, että ennen kotiin tuloani tulee kärsimysteni mitta kukkuroilleen. Katsos, Zeus on peittänyt taivaan pilviin ja nyt hän lähettää hirmumyrskyn merelle! Mitä hirveintä kuolemaa kohden kuljenkaan! Kolmin, oi, nelin kerroin onnellisempia ovat ne kreikkalaiset, jotka saivat kaatua Ilionin tantereilla atridien puolesta taistellessamme. Olisinpa minäkin siellä päiväni päättänyt, olisinpa määräni sinä päivänä saavuttanut, jolloin kaatuneen Akilleun vieressä seisoessani troialaisjoukot kohdistivat keihäs-sateensa minuun! Silloin olisi minut juhlallisesti haudattu ja nimeni olisi jälkipolville säilynyt. Nyt minua vain kurja kuolema odottaa."
Samassa tuli hirveä tuulispää, joka kietoi aluksen kokonaan liepeisiinsä ja riuhtasi Odysseun irti peräsimestä. Yht'äkkiä yhtyivät monet tuulet, katkaisivat keskeltä poikki maston, viskasivat purjeet ja peräsimen kauas yli vaahtopäisten aaltojen ja pyyhkäisivät Odysseun mereen, jossa hän pitkän aikaa ajelehti voimatta päätänsä nostaa. Vihdoin hän sai suolaisen veden suustaan ja läksi uiden ponnistelemaan alushylkyänsä kohti. Sinne hän pääsikin, mutta aallot viskelivät sitä yhä hurjasti. Milloin sillä pohjoinen leikki heitellen sitä yli aaltojen lakkapäiden, kunnes etelätuuli vuorostaan otti sen eteenpäin heittääkseen. Toisinaan siitä taas länsi- ja itätuuli kiistelivät.
Silloin näki Odysseus-paran Ino, entinen ihmislapsi, nyt meren rakastettu Leukotea-niminen jumalatar. Säälien harhailevan hätää hän nousi lokkina aalloista, istahti aluksen laidalle ja virkkoi:
"Poloinen, miksi sinua Poseidon yhä vainoaa ja kaikin tavoin tuhota koettaa? Hengiltä ei hän sinua saa, vaikka miten kovasti yrittäisi. Tee nyt kuten käsken. Riisu vaatteesi, jätä aluksesi oman onnensa nojaan ja pyri uiden fajakien maahan, johon kohtalo on määrännyt sinut pelastumaan. Tästä saat huntuni, sido se rinnallesi, silloin ei sinun tarvitse enää kuolemaa eikä kärsimyksiä peljätä. Ja vasta sitten, kun kätesi tapaa lähimmän rannan, irroita huntu vyöltäsi ja heitä se kasvot poiskäännettyinä läikkyvään mereen."
Sanoi, jätti Odysseulle huntunsa ja sukelsi vesilinnun tavoin mereen, sinne kadoten.
Mutta paljon kärsinyt Odysseus ei luottanut hänen sanoihinsa, vaan arveli itsekseen:
"Voi minua! Ehkäpä jumalat ovat jälleen asettaneet ansan kehoittaessaan minua jättämään alukseni. Tuolla kaukana siintää maa, jonne hän käski minun uida. Vielä en purttani jätä, en, niin kauan kuin on pirstalekin jäljellä. Sitten vasta lähden uimaan, kun aallot alukseni särkevät, kun en enää muuta keinoa keksi."