Mutta hänen näin miettiessään nostatti Poseidon hirmu-aallon, jättiläiskokoisen. Se vyöryi raskaana Odysseun alukseen ja hajoitti sen lopullisesti kuin tuuli akanat. Nopeasti hypähti Odysseus irtautuneen hirren päälle, ratsasti sillä kuin hevosella, repi kiireesti Kalypson loisto-vaatteet yltään, sitoi hunnun vyölleen ja heittäytyi suin päin mereen. Mutta huomattuaan sen nyökäytti Poseidon päätään, puhellen itsekseen:
"Kas niin, harhaile nyt merellä, kunnes maan saavutat. Varmaankin tämän surkeuden tulet ikäsi muistamaan."
Ja jumala läksi Aigaihin, jossa hänellä oli komea templi.
Nyt riensi Atene Odysseulle avuksi. Hän käski tuulia levolle, jättäen yksin pohjoisen liikkeelle, ja raivaten tietä Odysseulle koetti hän saattaa hänet fajakien maalle.
Kaksi yötä ja kaksi päivää Odysseus ajelehti aalloilla usein jo kuolemaa odottaen. Kolmantena päivänä tyyntyi tuuli. Silloin hän näki maan kohoavan edessään ja hänet valtasi samanlainen rajaton riemu, mikä valtaa kauan sairaana maanneen isän pojat, jotka ilokseen näkevät hänen jälleen tervehtyvän. Voimakkain vedoin hän ui rantaa kohti ja oli jo niin lähellä, että huuto olisi rannalle kuulunut, kun äkkiä nousi uudelleen hirveä myrsky. Aallot peittivät vaahdollaan lähikalliot, eikä missään näkynyt satamaa, ei suojaista paikkaa, äkkijyrkkinä vain rannat kohosivat. Voimatonna ja alakuloisena hän valitti:
"Onneton, onneton! Jo salli Zeus minun nähdä kaivatun maan, mutta jyrkkänä nousee ranta, ei jalansijaa missään ja allani pohjaton meri. Minä hetkenä tahansa paiskaa aalto minut kallioihin murskaksi, jos ylös täältä yritän; jos taas uin etsimään loivempaa rantaa, saattaa myrsky uudelleen ajaa minut ulapalle tai lähettää demooni syvyyksistä meripedon kimppuuni."
Näin hänen miettiessään tuli suuri aalto, joka kuljetti häntä kallioista rantaa kohti. Nyt olisi hän varmasti murskautunut, ellei Atene olisi herättänyt hänen mielessään ajatusta kietoa kätensä aalloista esiinpistävän kalliokielekkeen ympärille ja pidellä siitä kiinni, kunnes aalto jälleen vyöryi takaisin. Mutta aalto palasikin uudelleen, vyöryi hänen ylitseen ja heitti hänet verissä käsin kauas ulapalle. Sinne hän olisi vastoin kohtalon säädöstä jäänyt, ellei Atene olisi taas häntä neuvonut uimaan aallon rinnalla rantaa kohti. Nyt hän näki ihanan, kalliottoman rannan, jonka kaunis joki mereen laskiessaan halkaisi. Silloin nousi Odysseun rinnasta hiljainen rukous:
"Ken lienetkin, kauan kaivattu valtias, luoksesi tulen, suojaa sinulta etsin Poseidonin vihaa välttääkseni. Suuri joki, eteesi polvistun, armahda minua harhailevaa ihmislasta!"
Joki, säälien Odysseuta, hiljensikin juoksuaan, se asetti aaltonsa ja nyt pääsi uupunut sankari vaivatta rantaan. Mutta rannalle saavuttuaan hän vaipui voimatonna tainnoksiin hietikolle, sillä meri oli vienyt kaiken hänen kestävyytensä. Koko ruumis oli ajetuksissa ja vesi virtasi suusta ja sieraimista.
Herättyään hän heti sieppasi jumalattaren antaman hunnun ja heitti sen virtaavaan jokeen. Virta vei sen mereen ja siellä sen Ino heti otti. Mutta Odysseus vaipui rannan kaislikkoon polvilleen ja syleili riemuissaan maata. Yhä kuitenkin täytti huoli hänen mielensä ja hän mietti: