"Sanasi ovat lähtöisin ystävän sydämestä. Puhut kuin isä pojalleen, enkä sitä koskaan unohda. Mutta viipyös hetkinen vielä, tahdon antaa sinulle muistoksi hyvän ystävän lahjan."
Mutta jumalatar vastasi siihen:
"Älä minua viivytä, sillä lähdön aika on tullut. Kun matkaltani palaan, poikkean jälleen luoksesi, silloin voit lahjasi antaa."
Neuvot annettuaan Atene nousi ja riensi linnun nopeudella laivallensa huolimatta Telemakon pyynnöistä. Mutta nuorukaisen sydämen oli hän sytyttänyt. Isän kuva oli entisestään kirkastunut, ja silloin hänen siinä miettiessään selvisi hänelle, ettei vieras voinut olla muu kuin jumala.
Sillä välin olivat kosijat huvitelleet parhaansa mukaan ja paraikaa soitti Femios kreikkalaisten surullisesta paluusta Troiasta. Ihana Penelope oli istunut yliskamarissaan soittoa kuunnellen. Murheellisena hän astui sieltä alas saliin kahden orjattaren seuraamana ja pysähtyi ovipieleen hiljaa, kookkaana, hunnulla ihanat kasvonsa peittäen. Itkien hän kääntyi soittajan puoleen ja virkkoi:
"Femios, osaathan lauluja paljon, osaat niitä, jotka kertovat jumalain ja ihmisten urotöistä. Oi, laula niitä ja suo vieraitten nauttia rauhassa viiniään. Mutta lopeta jo tämä tuskien muistolaulu. Se kirvelee sydäntäni ja saattaa minut yhä voimakkaammin kaipaamaan puolisoani."
Siihen virkkoi Telemakos:
"Äiti, mikset sallisi laulajan halunsa mukaan mieltämme ilahuttaa? Eihän laulaja ole syypää kohtaloomme. Sitä paitsi kuunnellaanhan aina mieluimmin laulettavan siitä, mikä on äskettäin tapahtunut. Koeta hillitä mielesi. Eihän ollut Odysseus ainoa kaatunut, samahan oli siellä muittenkin kohtalo. Palaa siis huoneisiisi ja hoida siellä tehtäviäsi. Siellä olet sinä käskijänä, täällä taas minä."
Poikansa järkeviä sanoja ihmetellen palasi Penelope huoneisiinsa ja itki siellä katkerasti, kunnes Atene vuodatti virkistävän unen surevan väsyneihin silmiin.
Hänen mentyään puhkesi salissa kova hälinä. Kukin toivoi saavansa ihanan kuningattaren puolisokseen. Mutta Telemakos kääntyi kosijain puoleen ja virkkoi ääntänsä korottaen: