Tallin edessä tunkiokasalla syöpäläisten vaivaamana makasi vanha, takkuinen koira, joka kuultuaan Odysseun äänen, tunsi heti entisen isäntänsä. Ei jaksanut kuitenkaan jalo eläin päätäänkään nostaa, heilutti vain häntäänsä ja loi uskolliset, kosteat silmänsä Odysseuun. Odysseus tunsi sen Argooksi, lempikoirakseen, jonka hän itse oli ennen Trojaan lähtöään kasvattanut. Siitä oli sitten varttunut oiva metsästyskoira, mutta nyt se oli vanha ja hoidotta jätetty. Salaa pyyhkäisi Odysseus kuuman kyyneleen silmistään ja kysyi:
"Eumaios, katso, mikä koira tuolla tunkiolla noin huonossa kunnossa makaa?"
"Se on isäntäni koira, isäntäni kasvattama ja hoitama. Mutta palkolliset ovat huolimattomia kun ei isäntä ole käskemässä. Niinhän se aina on", puhui Eumaios.
Mutta Argoon päivät olivat nyt päättyneet, se kuoli ilosta nähtyään rakkaan isäntänsä.
Eumaios astui sisään ja istuutui Telemakon luo. Kohta näkyi raihnainen kerjäläinenkin ovensuussa. Tutisten hän istahti kynnykselle nojautuen oven kauniiseen kypressi-pieleen. Telemakos lähetti hänelle silloin antipaloja ja kehoitti häntä pyytämään kultakin kosijalta lisää, sillä "kerjäläisen ei sovi ujostella", kuten hän sanoi.
Kiittäen laski Odysseus Telemakon palat laukkuunsa ja alkoi syödä, mutta juhlalaulajan lopetettua laulunsa, kehoitti Atene häntä kulkemaan kosijan luota toisen luo almua anoen. Odysseus läheni kutakin kättään ojentaen, kuten ainakin kerjäläinen. Ken hän on ja mistä tullut, kyseltiin häneltä, mutta Melanteus riensi vastaamaan:
"Mistä lieneekään, Eumaion vaan näin äsken häntä tänne kuljettavan."
Antinous kääntyi silloin vihaisena Eumaion puoleen:
"Eikö mielestäsi meillä ole täällä kyllin kerjäläisiä, jotka isäntäsi omaisuutta syövät, yhäkö sinä niitä tänne aiot raahata?"
"Jalosti et puhu, vaikka jalosukuinen oletkin", vastasi Eumaios. "Kerjäläistä ei kenkään kutsu. Mutta sinä kohtelet aina niin ylimielisesti meitä, Odysseun palvelijoita ja etenkin minua. Siitä en kuitenkaan välitä niin kauan kuin Penelope ja Telemakos elävät."