"Vaikene, Eumaios", nuhteli Telemakos. "Älä häntä suotta ärsytä. Ja sinusta vasta tulisi oiva isä minulle, Antinous, koska tuollaisia opetuksia jaat. Anna kerjäläiselle, äläkä muitakaan antamasta kiellä, sillä täällä ei kenkään ole pahoillaan, jos tarvitsevaista autetaan. Mutta sinä, Antinous, et muista välitä, itsestäsi vain huolta pidät."
"Jopa puhut ylpeästi, Telemakos", virkkoi kosija. "Jos jokainen antaisi yhtä runsaasti kuin minä annoin, riittäisi hänelle evästä vähintäin kolmeksi kuukaudeksi."
Odysseus saikin runsaat palat ja aikoi jo palata kynnykselle pusseineen, mutta kääntyi kuitenkin vielä Antinoun puoleen, sanoen:
"Sinun tulee antaa vielä oikein hyvä pala, sillä sinä näyt olevan muita ylhäisempi. Kuninkaaksi sinua luulisi. Katsos, minäkin olen kerran ollut rikas ja mahtava. Koti minulla oli kuulu ja palvelijoita paljon. Kerjäläistä en koskaan antimetta pois ajanut." Ja sitten hän alkoi kertoa laveasti kukistumisestaan, onnettomasta Egyptin retkestään, miten hänet vietiin Kyproon orjaksi ja miten kovia hän joutui kokemaan.
Mutta nyt oli Antinoun kärsivällisyys lopussa.
"Mikähän jumala tuollaisen maanvaivan tänne onkaan lähettänyt. Ei edes ruokarauhaa saa. Korjaa nyt luusi ihmisiä kiusaamasta, muuten toimitan sinut sellaiseen paikkaan, jossa on pahempi olla kuin sekä Egyptissä että Kyprossa. Kas, näin käy, kun on kerjäläiselle liian hyvä."
Mutta Odysseus vastasi:
"Eipä näy vastaavan luonteesi komeata muotoasi. Täällä syöt vieraan ruokaa etkä niistä murustakaan kerjäläiselle soisi. Tuskinpa omalta pöydältäsi suolanraekaan anovalle tipahtaisi."
Nyt raivostui Antinous:
"Vai aiot vielä pilkata! Ehjin nahoin et salia jätä." Ja samassa hän heitti kohti Odysseuta jakkaran, joka oli ollut hänen jalkainsa alla. Heitto oli kova, mutta Odysseus ei hievahtanutkaan, pudisti vain päätään ja läksi astumaan kynnystä kohti. Täällä hän alkoi: