"Nopeasti aika kanssasi keskustellessa kuluu", virkkoi kuningatar, "mutta jumalat ovat kaikelle määränsä panneet. Nyt lienee käytävä levolle. Valitse vuoteesi, mistä parhaaksi näet."
Ja hän läksi kahden neitosen seuraamana huoneisiinsa ja painui itkien vuoteeseen.
KAHDESKYMMENES RUNO.
Odysseus jäi alas saliin ja heittäytyi pehmeitten vuotien päälle pitkäkseen. Siinä hän maatessaan huomasi nuorten palvelijattarien nauraen poistuvan palatsista kosijain luo öisiin iloihin ja vihastuneena Odysseus mietti, kostaisiko hän heille heti. Mutta itsensä hilliten hän löi rintaansa, virkkaen:
"Vaiti, sydän! Olethan pahempaakin kärsiä saanut, täytyihän sinun nähdä kyplopin surmaavan toverisi, kuinka et tätä jaksaisi kestää."
Hänen siinä unetonna maatessaan läheni häntä Atene, lausuen:
"Miksi yhä valvot, onneton? Olethan omassa kodissasi, puolisosi ja poikasi lähellä."
"Oikeassa olet, jumalatar", Odysseus vastasi. "Mutta mietin, miten noista kosijoista yksin selviydyn."
"Olet epäuskoinen, Odysseus", naurahti Atene. "Moni saa tyytyä halvan tallirengin apuun, ja olenhan minä toki jumalatar, joka olen sinua tähänkin asti ahdingoista auttanut. Mutta nyt on sinun nukuttava, ilman unta ei kukaan kestä."
Odysseus vaipuikin vahvistavaan uneen, mutta hänen puolisonsa heräsi aamuyöstä ja ratkesi katkeraan itkuun.