— Mihinkäs minä taas tulinkaan? — sanoi eversti lapsen tai sotilaan naivisuudella, sillä usein on kunnon sotilaassa lasta ja lapsessa aina sotilasta, semminkin Ranskassa.
— Stuttgartiin. Te pääsitte vapaaksi vankilasta, — vastasi asianajaja.
— Tunnetteko vaimoani? — kysyi eversti.
— Kyllä, — vastasi Derville, nyökäyttäen päätään.
— Millainen hän on?
— Aina vain hurmaava.
Vanhus heilautti kättään ja näytti nielleen jonkin salaisen tuskan vakavalla ja juhlallisella kohtaloonsa-alistumisella, mikä on ominaista henkilöille, jotka taistelukentällä ovat tulen ja veren koettelemia. — Hyvä herra, — hän sanoi eräänlaisella hilpeydellä, sillä hän hengitti taas, tuo eversti-rukka, hän nousi uudestaan haudastaan, hän oli juuri sulattanut päältään lumipeitteen, mikä oli vaikeammin sulatettavissa kuin se, joka kerran ennen oli jäädyttänyt hänen päätään, ja hän veti sisäänsä ilmaa aivankuin olisi päässyt vapaaksi jostakin luolasta.
— Hyvä herra, — sanoi hän, — jos minä olisin ollut kaunis nuorukainen, niin mitään onnettomuutta ei olisi minulle tapahtunut. Naiset uskovat miehiin, kun nämä höystävät lauseensa rakkaus-sanalla. Silloin he rientävät, he tulevat ja menevät, tehden kaiken voitavansa, he vehkeilevät, he vahvistavat asiat tosiksi, he tekevät vaikka mitä sen hyväksi, joka heitä miellyttää. Kuinka minä olisin voinut herättää jonkun naisen mielenkiinnon? Minun kasvoni olivat kuin sielumessu ja minä olin puettuna sans-culottin tapaan, muistutin pikemmin eskimoa kuin ranskalaista, minä, jota ennen, v. 1799, pidettiin hienoista keikareista kaikkein kauneimpana, minua, Chabertia, valtakunnan kreiviä!
— Niin, — jatkoi Chabert, — juuri sinä päivänä, jolloin minut heitettiin kadulle kuin koira, tapasin sen kersantin, josta jo olen teille puhunut. Sotatoverini nimi oli Boutin. Tuo mies parka ja minä näytimme kurjimmalta hevoskoniparilta, mitä koskaan olin nähnyt. Huomasin hänet kävelyllä. Mutta vaikka tunsinkin hänet, niin hänen oli mahdotonta arvata, kuka minä olin. Me menimme yhdessä erääseen kapakkaan. Kun siellä ilmaisin nimeni, niin Boutinin suu vääntyi niin hirveään nauruun kuin huhmar, joka halkeaa. Hyvä herra, tämä iloisuus tuotti minulle yhden kaikkein syvimmistä suruistani! Se ilmaisi minulle suoraan, mikä muutos oli tapahtunut ulkomuodossani. Minua ei edes tuntenut eräs halvimmista ja kiitollisimmista ystävistäni!
— Kerran, — jatkoi Chabert edelleen, — pelastin Boutinin hengen, mutta se oli ainoastaan hyvitys, jonka minä olin hänelle velkaa. Minun ei tarvitse sanoa, miten hän oli tehnyt minulle tuon palveluksen. Se tapahtui Ravennassa Italiassa. Talo, missä Boutin esti minut joutumasta surman suuhun, ei ollut perin kunniallinen. Siihen aikaan en ollut eversti, olin vain yksinkertainen ratsumies, kuten Boutinkin. Onneksi tähän juttuun liittyi yksityisseikkoja, joita ei voinut tietää kukaan muu kuin me kaksi. Ja kun minä palautin ne hänen mieleensä, niin hänen epäluulonsa väheni! Sitten minä kerroin hänelle omituisten kokemuksieni tarinan. Olivatpa sitten minun silmäni, minun ääneni, hän sanoi minulle, omituisella tavalla muuttuneetkin; vaikkapa minulla ei ollutkaan hiuksia, hampaita tai kulmakarvoja, ja vaikkapa minä olin väritön kuin valkotautinen, hän lopultakin tunsi everstinsä kerjäläisessä niiden tuhansien kysymysten jälkeen, joihin minä vastasin voitollisesti. Hän kertoi minulle seikkailunsa, mitkä eivät olleet vähemmän omituisia kuin minunkaan vaiheeni. Hän oli hiljan tullut Kiinan rajoilta, jonka läpi hän oli pyrkinyt paetessaan Siperiasta. Hän kertoi minulle Venäjän-retken surkeasta kohtalosta ja Napoleonin ensimäisestä vallastaluopumisesta. Tämä uutinen oli yksi niitä, jotka ovat tuottaneet minulle eniten tuskaa.