— Me olimme, — hän jatkoi kertomustaan, — kaksi merkillistä pirstaletta, kierittyämme ympäri maapallon kuin kivensirut, joita tuulet valtamerillä huuhtelevat rannasta rantaan. Kahteen pekkaan me olimme nähneet Egyptin, Syyrian, Espanjan, Venäjän, Hollannin, Saksan, Italian, Dalmatian, Englannin, Kiinan, tattarien maan ja Siperian. Puuttui ainoastaan se, että kumpikaan meistä ei ollut käynyt Intiassa eikä Amerikassa! Lopulta Boutin, joka oli liikkuvampi kuin minä, otti tehtäväkseen mennä niin pian kuin mahdollista Pariisiin, ilmoittamaan vaimolleni, missä tilassa minä olin. Minä kirjoitin rouva Chabertille hyvin seikkaperäisen kirjeen. Se oli neljäs, herra Derville! Jos minulla olisi omaisia, niin kaikkea tätä ei olisi kenties tapahtunut. Mutta, sanoakseni teille asian suoraan, minä olen vaivaistalon lapsia, minä olen soturi, jonka perintöosana oli rohkeus, perheenä koko maailma, isänmaana Ranska, ainoana suojelijana hyvä Jumala. Mutta minä erehdyn! Minullahan on isä, keisari! Ah, jospa hän olisi elossa, tuo kunnon mies! Jospa hän näkisi Chabertinsa, kuten hänellä oli tapana sanoa, siinä tilassa, missä minä nyt olen, niin hän raivostuisi. Mutta mitäs tehdä! Aurinkomme on laskenut, ja nyt me olemme kaikki vilussa. Päällepäätteeksi poliittiset tapahtumat saattavat oikeuttaa minun vaimoni vaikenemisen!
— Boutin läksi matkalle, — jatkoi Chabert, — hyvin onnellisena. Hänellä oli kaksi valkeata, hyvin hajotettua karhua, jotka hankkivat hänelle toimeentulon. Minä en voinut seurata häntä, koska kipuni ei sallinut minun vaeltaa pitkiä taipaleita. Minä itkin erotessani hänestä, marssittuani ensin hänen ja hänen karhujensa kanssa niin kauan kuin tilani salli. Karlsruhessa sain päähäni hermovaivan, mikä piti minua vuoteenomana kuusi viikkoa, eräässä majatalossa! Minä en pääsisi ollenkaan tarinani loppuun, jos kertoisin teille kaikki kerjäläiselämäni vastoinkäymiset. Moraaliset kärsimykset, joiden rinnalla kaikki fyysilliset kalpenevat, herättävät kumminkin vähemmän sääliä, koska ne eivät ole ollenkaan näkyviä. Muistan itkeneeni erään strassburgilaisen hienon talon edustalla, talon, missä kerran ennen olin pannut toimeen pidot ja missä minulle ei annettu mitään, ei edes leipäpalasta. Sovittuani Boutinin kanssa siitä tiestä, mitä minun piti kulkea, poikkesin jokaiseen postitoimistoon kysymään, oliko sinne tullut minulle kirjettä ja rahaa. Kuljin aina Pariisiin saakka tapaamatta mitään. Miten paljon murhetta minun pitikään kestää? — Boutin on kuollut, sanoin itselleni. Ja itse asiassa tuo mies-parka oli kaatunutkin Waterloossa. Kuulin hänen kuolemastaan myöhemmin, sattumalta. Epäilemättä hänen käyntinsä vaimoni luona oli jäänyt tuloksettomaksi.
— Vihdoin saavuin Pariisiin, samaan aikaan kuin kasakatkin. Minulle se merkitsi tuskaa tuskan lisäksi. Nähdessäni venäläiset Ranskassa en enää ajatellut sitä, että minulla ei ollut kenkiä jalassa eikä rahaa taskussani. Niin, hyvä herra, vaatteeni olivat riekaleina. Ennen kuin saavuin Pariisiin minun oli täytynyt yöpyä Clayen metsään. Yön viileys aiheutti minulle tuntemattoman taudin, mikä valtasi minut kulkiessani Saint-Martinin esikaupungin läpi. Vaivuin maahan melkein tajuttomana erään rautakauppiaan ovella. Kun heräsin, niin olin eräässä Hôtel-Dieun vuoteessa. Siellä viivyin riittävän onnellisena yhden kuukauden. Minut ajettiin pian pois; minulla ei ollut rahaa, mutta olin terve ja minun jalkani polkivat Pariisin hyvää katukiveä. Millä riemulla ja kiireellä nyt meninkään Mont-Blancin kadulle, missä vaimoni kuului asuvan minun omassa talossani! Mutta voi, Mont-Blancin kadusta oli tullut Chaussée d'Antinin katu! Liioin en nähnyt taloanikaan, se oli myyty ja purettu. Keinottelijat olivat rakentaneet useampia taloja minun puutarhaani. Kun en tiennyt, että vaimoni oli naimisissa herra Ferraudin kanssa, niin en voinut saada hänestä mitään selkoa. Viimein menin erään vanhan asianajajan luokse, joka muinoin oli hoitanut asioitani, Ukko oli kuollut, luovutettuaan asiakkaansa eräälle nuorelle miehelle. Suureksi hämmästyksekseni sain tältä kuulla, miten tilojani hoidettiin, miten raha-asiat olivat järjestetyt, miten vaimoni oli mennyt uusiin naimisiin ja saanut kaksi lasta. Kun sanoin hänelle olevani eversti Chabert, niin hän rähähti niin äänekkääseen nauruun, että jätin hänet tekemättä pienimpiäkään huomautuksia. Stuttgartissa osakseni tullut kohtelu sai minut ajattelemaan Charentonin mielisairaalaa, ja päätin toimia viisaasti. Saatuani tietää vaimoni asunnon, ohjasin tieni sinne, täynnä toivoa. No niin, — sanoi eversti, tehden raivoisan liikkeen, — minua ei otettu vastaan, kun esiinnyin salanimellä, ja kun esiinnyin omalla niinelläni, niin minulta kiellettiin pääsy koko taloon.
— Nähdessäni kreivittären palaavan tanssiaisista tai teatterista vietin kokonaisia öitä painautuneena hänen ajoveräjänsä pylvästä vasten. Katseeni tunkeutui noihin ajoneuvoihin, mitkä kiitivät ohitseni salaman nopeudella, ja näin vilahdukselta sen naisen, joka kuului minulle eikä kuitenkaan ollut enää omani!
— Oh, siitä päivästä lähtien olen hautonut kostoa! — huudahti vanhus kaiuttomalla äänellä, ponnahtaen pystyyn Dervillen edessä. — Vaimoni tietää, että olen olemassa, hän on saanut minulta, paluuni jälkeen, kaksi kirjettä, jotka itse olen kirjoittanut. Hän ei enää rakasta minua! En tiedä, rakastanko vai inhoanko häntä! Kaipaan häntä ja kiroaa häntä vuorotellen. Omaisuudestaan ja onnestaan hän saa kiittää minua, mutta hän ei ole toimittanut minulle pienintäkään apua! Välistä en tiedä, mitä minusta tulee!
Sanottuaan tämän vanha sotilas vaipui uudestaan tuoliinsa ja tuli liikkumattomaksi. Derville pysyi vaiti, tarkastellen asiakastaan.
— Asia on vakava, — sanoi hän viimein koneellisesti. — Vaikkapa olettaisimmekin, että asiapaperit, jotka ovat Heilsbergissä, olisivat päteviä, minusta ei näytä ollenkaan todistetulta, että voisimme voittaa suoraa päätä. Juttu tulee joutumaan perättäin kolmeen eri oikeuteen. Minun täytyy harkita tätä asiaa levännein aivoin, sillä se on aivan eriskummainen.
— Oh, — vastasi eversti kylmästi, kohottaen ylpeällä liikkeellä päätään, — jos joudun tappiolle, niin osaan kuolla, mutta en yksinäni.
Heikko vanhus oli kadonnut. Toimitarmoisen miehen silmät säihkyivät intohimon ja koston kipinöitä.
— Täytyy kenties tehdä myönnytyksiä, — sanoi asianajaja.