— Hänkö?
— Niin, herra, suututtanut, puhuakseni suoraan. Olen ryhtynyt liikeyritykseen, mikä käy yli voimieni, sen hän kyllä näki. Se suututti häntä, ja hän suki hevosta. Sanoin hänelle: "Mutta herra kenraali?" — "Pyh!" sanoi hän, "minä en tahdo olla tyhjäntoimittaja. Olen oppinut sukimaan hevosta jo vuosia sitten." — Saadakseni rahaa navettani hinnan maksamiseksi olin tunnustanut vekselin eräälle Grados-nimiselle henkilölle. Tunnetteko häntä, herra?
— Mutta, hyvä mies, minulla ei ole aikaa kuunnella teidän juttujanne.
Sanokaa ainoastaan, millä lailla eversti on teitä loukannut?
— Hän on meitä loukannut yhtä varmasti kuin minä olen Louis Vergniaud, ja vaimoni on itkenyt sen johdosta. Hän oli saanut kuulla naapureilta, että meillä ei ollut penniäkään vekselimme lunastamiseksi. Tuo vanha sotakarhu on, mitään sanomatta, koonnut kaiken, mitä te olette hänelle antanut, hankkinut vekselin käsiinsä ja maksanut sen. Se oli oikea kepponen! Ja minä kun vaimoineni tiesin, että hänellä ei ollut tupakkaa, tuolla vanhalla raukalla, ja että hän siitä kärsi! Oh! nyt hänellä on joka aamu sikaarinsa! Minä möisin vaikka itseni ennenkuin… Ei, hän on loukannut meitä. No niin, haluaisin ehdottaa että te lainaisitte minulle, ottaen huomioon, että hän on sanonut teitä kunnon mieheksi, satakunnan écu'tâ, että voisimme teettää hänelle vaatteita ja kalustaa hänen huoneensa. Hän on luullut vapauttavansa meidät velasta, eikö totta? Mutta te huomaatte, että päinvastoin, tuo vanhus on saattanut meidät velkaantumaan… ja loukannut meitä! Hänen ei olisi pitänyt tehdä meille sitä kepposta. Hän on meitä loukannut, meitä ystäviään! Kunnian miehen sanan kautta ja niin totta kuin nimeni on Louis Vergniaud, menisin mieluummin palvelukseen kuin jättäisin maksamatta teille tuon rahan…
Derville tarkasti meijeristiä, astui muutaman askeleen taaksepäin nähdäkseen uudelleen talon, pihamaan, lantakasat, kaniinit, lapset.
"Totisesti minä uskon, että hyveelle on luonteenomaista olla olematta rikas", — hän sanoi itselleen.
— No niin, sinä saat sata écu'tâ ja enemmänkin! Mutta minä en niitä voi antaa, vaan eversti, joka kohta on kyllin rikas auttaakseen sinua. Enkä minä tahdo riistää häneltä tätä iloa.
— Tapahtuuko se piankin?
— Tapahtuu kyllä.
— Hyvä Jumala, kuinka vaimoni tuleekaan tyytyväiseksi!