Kreivitär, joka oli ymmärtänyt hänen toimintansa vaikuttimet, piti häntä taitavasti silmällä, käyttäen kaikkea sitä vaistoa ja viekkautta, mikä on suuremmassa tai pienemmässä määrässä luontaista kaikille naisille, ja josta hän oli jo niin paljon hyötynyt lisätessään yksityisomaisuuttaan. Hän oli osannut saada herra Delbecqin vakautuneeksi siitä, että hän, kreivitär, hallitsi herra Ferraudia, ja oli luvannut toimittaa hänet, Delbecqin, raastuvanoikeuden puheenjohtajaksi erääseen Ranskan tärkeimmistä kaupungeista, jos hän vain pyhitti itsensä kokonaan palvelemaan hänen etujaan.
Lupaus sellaisen paikan saannista, joka oli riippumaton ministeristöjen vaihdoksista ja joka tekisi mahdolliseksi naida edullisesti sekä saavuttaa myöhemmin korkean aseman poliittisella uralla, tulemalla valituksi kansanedustajaksi, teki Delbecqistä kreivittären halvan orjan. Hän ei ollut antanut kreivittären koskaan menettää yhtäkään niistä edullisista tilaisuuksista, joita pörssihintain vaihtelut ja maan arvon kohoamiset tarjosivat Pariisin taitaville henkilöille restauratsionin kolmena ensi vuotena. Hän oli kohottanut suojelijattarensa omaisuuden kolminkertaiseksi, sitäkin helpommin, kun kaikki keinot olivat näyttäneet kreivittärestä hyviltä, jos ne vain nopeasti paisuttivat hänen omaisuuttaan. Hän käytti kreivin eri viroista saamat palkat talousmenoihin, voidakseen liittää tulonsa pääomaan, ja Delbecq antautui tekemään näitä saidanlaskelmia koettamattakaan arvostella kreivittären toiminnan vaikuttimia. Hänenlaisiaan ihmisiä ei liikuta muu kuin ne salaisuudet, joiden paljastaminen on heidän etujensa vuoksi välttämätöntä. Muuten hän keksi niin luonnollisesti syyn tähän kullanhimoon, mikä on vallannut suurimman osan pariisilaisia, ja niin suuri omaisuus tarvittiinkin tukemaan kreivi Ferraudin pyyteitä, että tilanhoitaja luuli välistä näkevänsä kreivittären ahneudessa todistuksen hänen kiintymyksestään mieheen, jota hän yhä rakasti. Kreivitär oli kätkenyt käyttäytymisenä salaisuudet sydämensä sisimpään sopukkaan. Siellä olivat salaisuudet, jotka hänelle merkitsivät elämää ja kuolemaa, siellä oli tämän kertomuksen käännekohta.
Alkupuolella vuotta 1818 restauratsioni lepäsi todennäköisesti vahvalla pohjalla; sen hallitusperiaatteiden piti viisaitten arvostelun mukaan tuottaa uusi kukoistuskausi. Parisilainen seurapiiri muutti muotoaan. Rouva kreivitär Ferraud huomasi solmineensa sattumalta rakkausavioliiton, mikä samalla tarjosi rikkautta ja tyydytti kunnianhimon vaatimukset. Ollen vielä nuori ja kaunis rouva Ferraud näytteli muotejaseuraavan naisen osaa ja eli hovin ilmapiirissä. Rikkaana omasta puolestaan ja miehensä puolesta, miehensä, joka oli kuninkaan ystävä ja kuningasmielisen puolueen kaikkein pystyvimpinä pidettyjä miehiä ja joka näytti kuin ministerinpaikalle määrätyltä, kreivitär kuului aristokratiaan, jonka loistosta hän tuli osalliseksi. Keskellä tätä riemukulkua hän sairastui moraaliseen syöpään.
On olemassa tunteita, jotka naiset huomaavat, huolimatta siitä huolellisuudesta, millä miehet koettavat niitä kätkeä. Heti kuninkaan palattua kreivi Ferraud oli tuntenut jonkinlaista katumusta avioliittonsa johdosta. Eversti Chabertin leski ei ollut tuottanut hänelle yhtään liittolaista, hän, kreivi Ferraud, oli yksin, ilman tukea, minkä avulla olisi vaeltanut uralla, joka oli täynnä kareja ja vihollisia. Kenties hän oli vielä sitten, voituaan tyynemmin arvostella vaimoaan, huomannut hänen kasvatuksessaan vikoja, jotka tekivät hänet sopimattomaksi avustamaan miehensä suunnitelmia.
Eräät sanat, jotka kreivi lausui Talleyrandin avioliiton johdosta, ilmaisivat asian kreivittärelle, joka huomasi, että jos hänen miehensä olisi vielä naimaton, niin hänestä ei koskaan tulisi kreivitär Ferraudia. Antaisiko kukaan nainen anteeksi tällaista katumusta? Eikö siihen sisälly kaiken herjauksen, kaiken rikoksen ja kaikenhylkäyksen siemen? Mutta millainen haava sen olikaan täytynyt jättää kreivittären sydämeen, jos oletetaan hänen peljänneen ensimäisen miehensä takaisintuloa! Hän tiesi hänen elävän, hän oli työntänyt hänet luotaan. Kun hän sitten ei ollut kuullut toisesta enää puhuttavan, oli hänen mielensä tehnyt uskoa hänen kaatuneen Waterloon taistelussa, keisarillisten kotkien kera, Boutinin seurassa. Hän ymmärsi kiinnittää kreivin itseensä kaikkein vahvimmilla siteillä, kullan kahleilla, ja tahtoi tulla niin rikkaaksi, että hänen omaisuutensa olisi tehnyt hänen toisen avioliittonsa purkamattomaksi, jos kreivi Chabert sattumalta ilmaantuisi uudelleen. Ja hän oli ilmaantunut, eikä hän voinut selittää sitä itselleen, miksi hänen pelkäämänsä taistelu ei ollut jo alkanut. Kärsimykset ja tauti olivat kenties vapauttaneet hänet tuosta miehestä. Kenties oli hän puoleksi hullu, Charenton saattoi vielä järjestää asian. Kreivitär ei ollut tahtonut ilmaista salaisuuttaan ei Delbecqille eikä poliisille, pelosta, että joutuisi heidän valtaansa tai että jouduttaisi ratkaisevan hetken saapumista. Pariisissa on paljon naisia, jotka kreivitär Ferraudin tavoin elävät jonkun tuntemattoman moraalisen hirviön kanssa, tai kulkevat kuilun partaalla. He paaduttavat itsensä siinä suhteessa ja voivat vielä nauraa ja huvitella.
"Kreivitär Ferraudin asemassa on jotakin hyvin erikoista", ajatteli Derville itsekseen havahtuessaan pitkästä mietiskelystä hänen ajoneuvojensa pysähtyessä Ferraudin talon portin eteen, Varennesin kadulla. "Miksei hän, niin rikas ja kuninkaan rakastama, ole vielä Ranskan pääri? On totta, että kuninkaan poliitikan mukaista on kenties pitää pääriyttä korkeassa arvossa, jakelematta päärin arvoa oikealle ja vasemmalle, kuten minulle on sanonut rouva Grandlieu. Sitäpaitsi parlamentin asiamiehen poika ei ole mikään Crillon eikä Rohan. Kreivi Ferraud ei voi päästä ylähuoneeseen muulla lailla kuin salaa. Mutta jos hänen avioliittonsa tehtäisiin tyhjäksi, niin eiköhän hän voisi saada, kuninkaan suureksi tyydytykseksi, siirretyksi itselleen päärin arvoa joltakin vanhalta senaattorilta, jolla on ainoastaan tyttäriä. Siinä on ainakin yksi veruke, jonka voi etukäteen esittää kreivittären peloittamiseksi", sanoi hän itselleen nousten portaita.
Derville oli tietämättään pistänyt sormensa salaiseen haavaan, työntänyt kätensä syöpään, mikä kalvoi rouva Ferraudia. Kreivitär otti hänet vastaan sievässä salissa, missä syötiin talvisin ja missä hän parastaikaa oli aamiaisella, leikkien apinan kanssa, joka oli kiinnitetty vitjoilla eräänlaiseen sauvoilla varustettuun pylvääseen. Rouva Ferraud oli kääriytynyt hienoon aamunuttuun. Hänen huolimattomasti sidotut hiussuortuvansa tulivat esiin myssyn alta, mikä sai hänet näyttämään vallattomalta. Hän oli virkeä ja nauravalla tuulella. Hopeakalusto, kullatut astiat, helmiäiset välkkyivät pöydällä, ja hänen ympärillään oli harvinaisia kasveja, istutettuina suuriin porsliiniastioihin. Nähdessään eversti Chabertin vaimon kaikkine tavaroineen, ylellisyyden keskellä, korkeimpiin seurapiireihin kuuluvana, sillä aikaa kun tuo onneton eli köyhän karjanhoitajan nautojen keskellä, asianajaja ajatteli itsekseen: "Tästä saa sen moraaliopetuksen, että kaunis nainen ei koskaan tunnusta miehekseen, eipä edes rakastajakseen sellaista, joka on puettuna kuskinkauhtanaan, tappuraperuukkiin ja risaisiin saappaisiin."
Pahanilkinen ja pureva hymyily ilmaisi puolittain filosofiset, puolittain pilkalliset ajatukset sellaisen miehen päässä, joka asemansa puolesta niin hyvin saattoi tuntea asiain oikean laidan huolimatta niistä valeista, joihin suurin osa parisilaisperheistä verhoavat elämänsä.
— Hyvää huomenta, herra Derville, — sanoi kreivitär, juottaen kahvia apinalle.
— Hyvä rouva, — sanoi Derville hieman äreästi, sillä häntä lonkkasi se kevyt äänensävy, millä kreivitär oli sanonut nuo sanansa: "Hyvää huomenta, herra Derville", — niin, rouva, olen tullut puhumaan kanssanne hyvin vakavasta asiasta.