Jos asiakkaat olivatkin nuortuneet, niin asioimisto oli jäänyt entiselleen ja tarjosi näyn, minkä kuvaamisella tämä kertomus alkoi. Simonnin söi aamiaista, nojaten olkapäällään ikkunaan, joka silloin oli auki, ja katseli taivaan sineä sen aukon kautta, minkä muodosti neljän mustan rakennuksen ympäröimä pihamaa.
— Ah, — huudahti pikku apulainen, — kukas haluaa panna vetoon teatteriliput siitä, että eversti on kenraali ja kantaa punaista nauhaa?
— Isäntämme on kuuluisa noita, — sanoi Godeschal.
— Hänelle ei tällä kertaa taidetakaan tehdä kepposia?
— Siitä huolehtii hänen vaimonsa kreivitär Ferraud! — sanoi Boucard.
— Kas niin, — sanoi Godeschal, — kreivitär Ferraudin on siis pakko kuulua kahdelle…
— Siinähän on kreivitärkin! — vastasi Simonnin.
Sillä hetkellä eversti astui sisään ja kysyi Dervilleä.
— Hän on kotosalla, herra kreivi, — sanoi Simonnin.
— Sinä et siis olekaan kuuro, sinä pikkunen vekkuli? — sanoi Chabert tarttuen katuojanharppojan korvalehteen, väännellen sitä apulaisten suureksi tyydytykseksi, jotka räjähtivät nauramaan ja katselivat everstiä hartaan tarkkaavasti hänen erikoisen olemuksensa vuoksi.