— Muuten, rouva, — sanoi Derville kuuluvalla äänellä, — Ferraudilla olisi sitäkin vähemmän tunnonvaivoja, kun sellainen mies kuin Chabert — kunnioitettu, kenraali, kreivi, kunnialegionan suurupseeri, ei ole mikään huono vaihtoehto. Ja jos tuo mies vaatii häneltä takaisin vaimoaan…
— Riittää, riittää jo, herra! — sanoi kreivitär. — En ota koskaan ketään muuta kuin teidät asianajajakseni. Mitä tehdä?
— Ryhtyä sovitteluhan! — sanoi Derville.
— Rakastaako hän vielä minua? — sanoi kreivitär.
— En luule, että asianlaita toisinkaan voisi olla.
Kuullessaan nämä sanat kreivitär kohotti päätään. Toivon kipinä loisti hänen silmissään. Hän arveli kenties voivansa käyttää hyväkseen ensimäisen miehensä hellyyttä voittaakseen asiansa jonkun naisellisen kepposen avulla.
— Odotan määräyksiänne, rouva, saadakseni tietää, pitääkö minun lähettää asiakirjat teille, vai tahdotteko tulla minun luokseni sopimaan välipuheen perusteluista, — sanoi Derville kumartaen kreivittärelle hyvästiksi.
VI.
Eräänä kauniina kesäkuun aamuna, viikko senjälkeen kun Derville oli käynyt näillä kaksilla vieraisilla, aviopuolisot, jotka melkein yliluonnollinen sattuma oli eroittanut, läksivät kahdesta mahdollisimman vastakkaisesta paikasta Pariisista tapaamaan toisiaan yhteisen asianajajan toimistossa. Ne etumaksut, jotka eversti oli runsaassa määrässä saanut Dervilleltä, sallivat hänen pukeutua säätynsä mukaisesti. Vainaja saapui siis hyvin mukavilla ajoneuvoilla. Hänen päässään oli hänen kasvonilmeitänsä vastaava peruukki, hän oli puettuna siniseen verkaan, paita oli puhdas ja liinainen, ja hänellä oli liiviensä yllä kunnialegionan suurupseerin leveä, punainen nauha. Päästyään mukaville päiville hän oli saanut takaisin entisen sotilaallisen siroutensa. Hän oli pystyssä päin. Hänen vakavat ja salaperäiset kasvonsa, joista heijastui hyvyys ja kaikki hänen toiveensa, näyttivät nuortuneilta ja paksuvärisemmiltä, jos saan käyttää erästä taiteilijain kaikkein kuvailevinta ilmaisusanaa. Hän ei muistuttanut vanhassa kuskinkauhtanassa kulkenutta Chabertia enempää kuin vanha sou (viisipenninen) muistuttaa äskettäin lyötyä neljänkymmenen frangin kultarahaa. Nähdessään hänet olisivat ohikulkijat helposti tunteneet hänessä yhden meidän vanhan armeijamme kauneimmista jätteistä, yhden niistä urhoollisista miehistä, joissa meidän kansallinen kunniamme heijastuu ja jotka sitä edustavat samalla lailla kuin jäälohkare, auringon säteen valaisemana, näyttää heijastavan kaikkia säteitä. Nämä vanhat sotilaat ovat samalla kertaa sekä taulu että kirja.
Kun kreivi hyppäsi alas ajoneuvoista mennäkseen Dervillen toimistoon, niin hän teki sen kuin nuoret miehet. Tuskin olivat hänen kääsinsä poistuneet, kun kauniit, vaakunalla varustetut vaunut saapuivat. Rouva kreivitär Ferraud astui niistä alas yksinkertaisesti puettuna, mutta sillä lailla, että hänen vartalonsa nuoruus tuli näkyviin. Hänellä oli sievä, punaisella reunustettu päähine, mikä ympäröi hänen kasvonsa täydellisesti, kätkien ääriviivat ja saaden hänet näyttämään nuoremmalta.