— Että hän jäisi kuolleeksi, — sanoi Derville kiihkeästi, keskeyttäen hänet.
— Hyvä herra, jos hän vaatii kaksikymmentä neljä tuhatta frangia korkoja, niin menkäämme silloin oikeuteen…
— Niin, menkäämme vain! — huudahti kumealla äänellä eversti, joka avasi oven ja ilmestyi yhtäkkiä vaimonsa eteen, toinen käsi liivin päällä ja toinen ojennettuna lattiaa kohden — asento, jonka muisto hänen seikkailuistaan teki hirveän pontevaksi.
— Se on hän! — sanoi kreivitär itsekseen.
— Vai liian paljon! — toisti vanha sotilas. — Olen teille antanut melkein miljoonan ja teette kauppaa minun onnettomuudellani. No niin, nyt tahdon teidät ja teidän omaisuutenne. Meidän omaisuutemme on yhteistä, meidän avioliittoamme ei ole purettu…
— Mutta te ette ole eversti Chabert! — huudahti kreivitär, koettaen näyttää hämmästyneeltä.
— Ah! — sanoi vanhus hyvin ivallisella äänellä, — tahdotteko todistuksia? Minä löysin teidät Palais-Royaiilta…
Kreivitär kalpeni. Nähdessään hänen kalpenevan, punastaan huolimatta, vanha sotilas pysähtyi, liikutettuna siitä elävästä tuskasta, minkä tuotti naiselle, jota hän kerran oli hellästi rakastanut. Mutta hän sai osakseen niin myrkyllisen katseen, että jatkoi yhtäkkiä: — Te olitte silloin…
— Sallikaa minun, herra Derville, — sanoi kreivitär asianajajalle, — sallikaa minun lähteä. En tullut tänne kuuntelemaan sellaisia kauheuksia.
Kreivitär nousi ja läksi. Derville ryntäsi asioimistoonsa. Kreivitär oli saanut siivet ja näytti lentäneen pois. Palatessaan työhuoneeseensa Derville tapasi everstin raivokohtauksen vallassa, mittailemassa lattiata pitkin askelin.