— Siihen aikaan jokainen otti vaimonsa mistä halusi, — hän sanoi, — mutta minä olin valinnut huonosti luottaessani ulkomuotoon. Hänellä ei ole sydäntä!
— No niin, eversti, enkös minä sittenkin ollut oikeassa pyytäessäni teitä olemaan tulematta. Olen nyt varma siitä, että olette Chabert. Kun astuitte sisään, niin kreivitär teki liikkeen, jonka merkitystä ei voida selittää muulla kuin yhdellä tavalla. Mutta te olette menettänyt juttunne, teidän vaimonne tietää, että teitä ei voi tuntea!
— Minä tapan hänet!
— Hullutusta! Teidät otetaan kiinni ja mestataan kurjalla tavalla. Muuten kenties te voitte tehdä harhaiskunkin! Ja se olisi anteeksiantamatonta. Miehen ei pidä ampua harhaan, jos hän tahtoo tappaa vaimonsa. Antakaa minun korjata teidän tyhmyytenne, suuri lapsi! Lähtekää. Pitäkää varanne, hän saattaa virittää teille jonkun ansan ja toimittaa teidät Charentoniin. Vien asiapaperimme hänen allekirjoitettavikseen, jotta teiltä varmasti säästyy kaikki yllätykset.
Eversti-raukka totteli nuorta hyväntekijäänsä ja läksi, soperrellen anteeksipyyntöjä. Hän laskeutui alas mustia portaita, synkkien ajatusten vallassa, kenties äsken saamansa iskun lannistamana, iskun, joka oli hänelle mitä ankarin, ja joka koski syvälle hänen sydämeensä, ja kuuli, saavuttuaan viimeiselle askeleelle, hameenhelmojen kahinaa. Hänen vaimonsa ilmestyi.
— Tulkaa, eversti, — sanoi kreivitär, ottaen miestään käsipuolesta tavalla, joka oli niin tuttu entisiltä ajoilta.
Kreivittären teko, hänen suloiseksi muuttuneen äänensä sävy riitti asettamaan everstin vihan, ja hän antoi viedä itsensä aina vaunujen luokse asti.
— No niin, nouskaahan siis! — sanoi hänelle kreivitär, kun kuski oli laskenut alas astinlaudan.
Ja niin löysi eversti itsensä, kuin taikavoiman tuomana, istumasta vaimonsa vieressä, vaunuissa.
— Minne minä saan ajaa? — kysyi kuski.