— Groslayhin, — vastasi kreivitär.
Hevoset läksivät liikkeelle ja kulkivat koko Pariisin halki.
— Eversti! — sanoi kreivitär Chabertille äänellä, mikä ilmaisi niitä harvoja elämässämme sattuvia mielenliikutuksia, jotka saavat kaiken meissä kuohumaan.
Sellaisina hetkinä sydän, solut, hermot, kasvonilmeet, sielu ja ruumis, kaikki, vieläpä jok'ikinen huokonenkin vapisee. Elämä näyttää jättäneen meidät. Se haihtuu pois ja palaa jälleen, se leviää kuin tartunnassa, se siirtyy katseen, äänensävyn, liikkeen välityksellä pakoittaen meidän tahtomme toisiin. Kuullessaan tuon sanan, tuon ensimäisen, tuon hirveän: "Eversti!" vanha soturi säpsähti. Mutta siihen sisältyi samalla kertaa syytös, rukous, anteeksianto, toive, toivottomuus, kysymys ja vastaus. Tuo sana käsitti kaikki. Kukaan muu kuin näyttelijä ei olisi voinut saada sisältymään yhteen ainoaan sanaan niin paljon tunnetta ja kaunopuheisuutta. Totuus ei ole niin täydellinen sanontatavoiltaan, se ei ilmaise ulkonaisesti kaikkea, se sallii meidän katsoa kaikkea sitä, mitä on sisäpuolella. Everstillä oli tuhansia tunnonvaivoja epäilyksiensä, vaatimuksiensa, vihansa vuoksi, ja hän loi katseensa maahan, jotta hänen mielenliikutuksensa ei olisi tullut ilmi.
— Eversti, — toisti kreivitär huomaamattoman vaitiolon jälkeen, — tunsin teidät heti!
— Rosine, — sanoi vanha soturi, — nuo sanat sisältävät sen ainoan balsamin, joka voi saada minut unhoittamaan onnettomuuteni.
Kaksi suurta kyyneltä vierähti aivan kuumina hänen vaimonsa käsille, joita hän puristi, ilmaistakseen siten isällistä hellyyttä.
— Eversti, — jatkoi kreivitär, — ettekö voinut aavistaa, kuinka hirveästi minuun koski se, että minun piti olla vieraaseen ihmiseen nähden niin väärässä asemassa kuin tosiaan olin! Jos minun täytyy punastua sen johdosta, niin tapahtukoon se yksistään perheen piirissä. Eikö tämän pitäisi jäädä kätköön meidän sydämiimme? Te annatte minulle toivoakseni anteeksi näennäisen välinpitämättömyyteni Chabertin onnettomuuksia kohtaan, henkilön, jonka olemassaoloon en saattanut uskoa. Olen saanut teidän kirjeenne, — sanoi hän kiihkeästi, pannen merkille miehensä kasvonpiirteissä ilmenneen vastaväitteen, — mutta se saapui minulle kolmetoista kuukautta Eylaun taistelun jälkeen, avattuna, likaisena. Sitäpaitsi sen käsiala oli tuntematon, niin että minulla oli syytä luulla, saatuani Napoleonin allekirjoituksen uuteen aviosopimukseen, että joku rohkea veijari aikoi pettää minua. Jotten millään lailla olisi häirinnyt kreivi Ferraudin rauhaa ja rikkonut perhesiteitä, minun täytyi toki ryhtyä varokeinoihin väärää Chabertia vastaan. Enkö ollut oikeassa, sanokaapa?
— Kyllä, sinä olet ollut oikeassa. Minä tässä olen ollut hölmö, elukka ja nauta, kun en ole paremmin laskenut sellaisen aseman seurauksia. Mutta minne me nyt ajamme? — kysyi Chabert nähdessään La Chapellen tulliportin.
— Minun maakartanooni, lähelle Groslayta, Montmorencyn laaksossa. Siellä me mietimme yhdessä, mitä meidän pitää tehdä. Minä tunnen velvollisuuteni. Jos oikeudellisesti kuulunkin teille, niin en kuitenkaan tosiasiallisesti. Toivoisitteko te, että meistä tulisi koko Pariisin puheenaihe? Älkäämme tehkö yleisölle tunnetuksi tilannetta, jolla minuun nähden on naurettavakin puolensa, vaan koettakaamme säilyttää arvomme. Te rakastatte minua vielä, — lisäsi hän, luoden everstiin surullisen ja lempeän katseen, — mutta eikö minulla ole ollut oikeutta solmia uusia siteitä? Tässä erikoisessa asemassa salainen ääni kehottaa minua luottamaan teidän hyvyyteenne, minkä niin hyvin tunnen.