Kuusi kuukautta tämän tapauksen jälkeen Derville, joka ei kuullut enää puhuttavan eversti Chabertista eikä kreivitär Ferraudista, arveli, että heidän välillään oli epäilemättä syntynyt sopimus, jonka kreivitär oli kostoksi teettänyt jossakin toisessa asioimistossa. Ja niin eräänä aamuna hän laski yhteen Chabertille lainaamansa rahasummat, liitti niihin asianajopalkkiot ja pyysi kreivitär Ferraudia vaatimaan herra kreivi Chabertilta sanotun laskun ilmaisemaa määrää, olettaen kreivittären tietävän ensimäisen miehensä olinpaikan.
Vielä seuraavana päivänä kreivi Ferraudin tilanhoitaja, joka hiljattain oli nimitetty erään tärkeän kaupungin raastuvanoikeuden puheenjohtajaksi, kirjoitti Dervillelle seuraavat nolostuttavat sanat:
'Hyvä herra,
Rouva kreivitär Ferraudin puolesta saan ilmoittaa Teille, että Teidän asiakkaanne oli kokonaan väärinkäyttänyt luottamustanne ja että henkilö, joka sanoi olevansa Chabert, on tunnustanut anastaneensa hänelle kuulumattomia arvoja.
Kunnioittavimmin
Delbecq.'
— Sellaisia ihmisiä tapaa, ja, kunniani kautta, he eivät ole aivan pässinpäitä. He eivät ole ansainneet kastetta! huudahti Derville. — Olkaa sitten inhimillisiä, anteliaita ihmisystäviä ja asianajajia, teitä petetään! Siinä on juttu, mikä maksaa minulle kaksituhatta frangia.
Jonkun aikaa mainitun kirjeen saapumisen jälkeen Derville etsi raastuvasta asianajajaa, jolle halusi puhua jotakin ja joka ajoi poliisiasioita koskevia juttuja. Sattuman kautta Derville astui kuudenteen osastoon sillä hetkellä, kun puheenjohtaja tuomitsi Hyasinthe nimisen henkilön irtolaisuudesta kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen ja määräsi hänet sitten vietäväksi Saint-Denisin köyhäintaloon, mikä päätös poliisipäällikön oikeusopin mukaan merkitsi samaa kuin elinkautinen vankeus. Kuullessaan mainittavan Hyasinthe-nimeä Derville katsahti pahantekijään, joka istui syytettyjen penkillä kahden santarmin välissä, ja tunsi tuomitussa henkilössä väärän eversti Chabertinsa.
Vanha soturi oli rauhallinen, liikkumaton ja melkein hajamielinen. Huolimatta ryysyistä, huolimatta siitä kurjuudesta, mikä painoi leimansa hänen kasvoihinsa, niissä ilmeni ylevä ylpeys. Hänen katseessaan oli stoalainen ilme, jota mikään oikeusviranomainen ei olisi saanut olla tuntematta. Mutta siitä hetkestä lähtien, kun ihminen joutuu oikeuden käsiin, hän ei ole enää muuta kuin moraalinen olento, oikeusasia, samaten kuin hän tilastotieteilijän silmissä muuttuu pelkäksi numeroksi.
Kun soturi saatettiin takaisin kansliaan, vietäväksi myöhemmin pois muun irtolaisjoukon kanssa, jota parastaikaa tutkittiin, niin Derville käytti hyväkseen asianajajille myönnettyä oikeutta mennä kaikkialle raastuvassa ja seurasi häntä kansliaan, missä tarkasti häntä jonkun aikaa, samoinkuin niitä eriskummaisia kerjäläisiä, joiden keskelle hän oli joutunut. Kanslian eteisessä tapahtui silloin yksi niitä näytelmiä, joita lainlaatijat, ihmisystävät, maalarit ja kirjailijat eivät onnettomuudeksi käy tutkimassa. Kuten kaikki oikeushuoneustot, tämäkin etehinen oli pieni, pimeä ja haiseva, seinillä puiset penkit, jotka olivat mustuneet onnettomien ainaisesta istuskelemisesta, onnettomien, jotka tulevat näihin yhteiskunnallisen kurjuuden kohtauspaikkoihin, niin tarkkaan, että ketään heistä ei puutu.