— Lisätkää, että vanhat hevoset osaavat potkiakin, — sanoi eversti hänelle.
Kun tämä vihan puuska oli lauhtunut, niin eversti ei tuntenut itsellään olevan voimia hypätä ojan yli. Totuus oli näyttäytynyt kaikessa alastomuudessaan. Kreivittären sanat ja Delbecqin vastaus olivat paljastaneet koko salaliiton, jonka uhriksi hän oli ollut vähällä joutua.
Se huolenpito, jota hänelle oli niin tuhlaavaisesti osoitettu, oli ollut syötti, jolla hänet oli tahdottu houkutella ansaan. Nuo sanat olivat kuin pisara jotakin hienoa myrkkyä, mikä toi takaisin vanhalle soturille hänen kärsimyksensä, niin hyvin ruumiilliset kuin henkisetkin. Hän palasi huvimajaan puiston portin kautta, kävellen hitaasti kuin herpaistu ihminen.
Häntä varten ei ollut siis olemassa rauhaa eikä lepoa. Siitä hetkestä lähtien hänen piti aloittaa tuon naisen kanssa inhoittava sota, josta Derville oli hänelle puhunut, hänen piti ruokkia itseään sapella ja tyhjentää joka aamu murheen malja. Sitten tuo hirveä ajatus: mistä saada tarvittavat rahat ensimäisten oikeudenkäyntikulujen maksamiseen? Hänet valtasi sellainen vastenmielisyys elämää kohtaan, että jos hänellä olisi ollut pistooli, niin hän olisi lävistänyt kallonsa. Sitten hän vaipui uudelleen sellaiseen sielullisen päättämättömyyden tilaan, mikä hänen keskustelunsa jälkeen Dervillen kanssa, karjanhoitajan luona, oli muuttanut hänen ajatuskantansa.
Saavuttuaan vihdoin huvimajan luo hän nousi huoneeseensa, jonka pienet ruusu-ikkunat tarjosivat näköalan laakson kaikkien ihanien maisemien ylitse, ja löysi sieltä vaimonsa istumassa tuolilla. Kreivitär tarkasteli maisemaa, säilyttäen mielen malttinsa ja näyttäen niin selittämätöntä naamaa kuin ainoastaan sellaiset naiset, jotka ovat valmistuneet kaiken varalta. Hän pyyhki silmiään aivankuin olisi vuodattanut kyyneliä ja leikitteli hajamielisesti vyönsä punaisilla nauhoilla. Huolimatta näennäisestä levollisuudestaan hän ei kuitenkaan voinut olla värisemättä nähdessään edessään kunnioitettavan hyväntekijänsä, seisaallaan, käsivarret ristissä, kasvot kalpeina, otsa vakavana.
— Hyvä rouva, — sanoi hän katsottuaan kiinteästi häneen hetken ja pakoitettuaan hänet punastumaan, — minä en kiroa teitä, vaan halveksin. Nyt kiitän sitä sattumaa, joka on meidät eroittanut. En tunne edes kostonhalua, en rakasta teitä enää. En tahdo teiltä mitään. Saatte elää rauhassa, annan siitä sanani, mikä painaa enemmän kuin Pariisin kaikkien notaarien töherrykset. En enää koskaan vaadi itselleni nimeä, jonka kenties olen tehnyt kuuluisaksi. En ole enää muuta kuin Hyasinthe-niminen köyhä raukka, joka ei pyydä muuta kuin paikkansa auringon alla. Hyvästi…
Kreivitär heittäytyi everstin jalkojen juureen ja tahtoi pidättää hänet, tarttuen hänen käsiinsä, mutta toinen työnsi hänet luotaan sanoen: — Älä koske minuun!
Kreivitär teki sanoin selittämättömän liikkeen kuullessaan miehensä askelten äänen. Sitten arvostellen asiaa syvällä tarkkanäköisyydellä, jonka synnyttää suuri rikollisuus tai seurapiirien häikäilemätön itsekkäisyys, hän luuli voivansa elää rauhassa tuon vilpittömän soturin lupauksen ja halveksumisen turvissa.
VIII.
Chabert katosi tosiaankin. Karjanhoitaja teki vararikon ja rupesi pika-ajuriksi. Aluksi kenties everstikin antautui johonkin samanlaiseen ammattiin. Kenties hän koskeen syöstyn kiven tavoin ajautui pyörteestä toiseen, hävitäkseen ryysyläisten sekaan, joita vilisemällä vilisee Pariisin kaduilla.