Kreivitär kylpi kyynelissä. Kreivitär Ferraudin ja eversti Chabertin kesken oli kilpailu jalomielisyydestä, ja sotaurho pääsi siinä voitolle. Nähdessään eräänä iltana tuon äidin lastensa keskellä soturi ei voinut vastustaa perhekuvan liikuttavaa suloa, maalla, varjossa ja hiljaisuudessa. Hän teki päätöksensä pysyä kuolleena, ja pelkäämättä enää asiakirjan lakivoimaisuutta hän kysyi, miten hänen pitäisi menetellä voidakseen peruuttamattomasti turvata perheen onnen.
— Tehkää kuten tahdotte! — vastasi hänelle kreivitär. — Julistan olevani millään lailla sekaantumatta tähän asiaan. Minulla ei ole siihen oikeutta.
Delbecq saapui muutamia päiviä myöhemmin, ja seuraamalla kreivittären suusanallisia ohjeita tilanhoitaja osasi voittaa vanhan soturin luottamuksen. Seuraavana aamuna eversti läksi entisen asianajajan kanssa Saint-Leu-Tavernyhin, missä Delbecq oli teettänyt eräällä notaarilla asiakirjan, joka sanontatavaltaan oli niin loukkaava, että eversti ryntäsi ulos toimistosta, kun oli kuullut sen luettavan.
— Tuhat tulimmaista! Jo minä olisin aika otus! Kävisin väärentäjästä! — hän huudahti.
— Hyvä herra, — sanoi Delbecq. — En kehoittaisi teitä allekirjoittamaan tätä liian nopeasti. Teidän sijassanne minä vaatisin kolmekymmentä tuhatta livreä korkoa tästä jutusta, kyllä kreivitär ne maksaisi.
Ruhjottuaan tuota vanhaa veijaria suuttuneen, rehellisen ihmisen katseella eversti pakeni tuhansien ristiriitaisten tunteiden valtaamana. Hän muuttui uudestaan epäileväksi, suuttui ja rauhoittui vuoron perään. Lopulta hän astui Groslayn puistoon muurissa olevan aukon kautta ja meni hitain askelin lepäämään ja miettimään rauhassa erääseen sivuhuoneeseen, mikä oli rakennettu pikku huvimajan alapuolelle. Sieltä saattoi nähdä Saint-Leun tien. Kun lehtokuja oli hiekoitettu eräänlaisella kellertävällä mullalla, jota käytetään jokihiekan asemasta, niin kreivitär, joka istui huvimajan pienessä salongissa, ei kuullut everstin tuloa, sillä hänen asiansa menestys oli siinä määrin hänen mielessään, ettei hän voinut omistaa pienintäkään huomiota sille vähäiselle kolinalle, jonka hänen miehensä aiheutti; vanha soturi ei liioin huomannut vaimoaan, joka oli hänen yläpuolellaan, pienessä huvimajassa.
— No niin, herra Delbecq, onko hän allekirjoittanut? — kysyi kreivitär tilanhoitajaltaan, jonka hän näki yksinään tiellä, viemäriojaa reunustavain pensaiden takana.
— Ei, rouva. En edes tiedä, mihin koko mies on joutunut. Vanha hevonen on noussut takajaloilleen.
— Täytyy siis lopultakin toimittaa hänet Charentoniin, — arveli kreivitär, — koska hän kerta on käsissämme.
Eversti, joka oli saanut nuoruutensa notkeuden harpatakseen ojan poikki, oli silmänräpäyksessä tilanhoitajan edessä ja antoi hänelle pari niin kovaa korvapuustia, että minkään asianajajan posket eivät lie koskaan ennen moisia saaneetkaan.