— Hänpä se…
Molempain kädet olivat ojennetut äitiä kohden, ja lasten äänet sekaantuivat toisiinsa. Se oli äkillinen ja suloinen kuva!
— Lapsiraukat! — huudahti kreivitär pidättämättä enää kyyneleitään, — minun täytyy luopua heistä. Kummalleko oikeus tuomitsee heidät? Mutta äidin sydäntä ei voi jakaa, minä vaadin heidät, minä!
— Tekö tässä saatte äidin itkemään! — huudahti Jules, luoden vihaisen katseen everstiin.
— Vaikene, Jules! — huudahti äiti käskevällä eleellä. Molemmat lapset jäivät seisomaan äänettöminä tutkien äitiään ja vierasta herraa uteliaisuudella, jota on mahdoton sanoin selittää.
— Oh, niin, — jatkoi kreivitär, — jos minut erotetaan kreivi Ferraudista, niin jätettäköön minulle lapset, Silloin alistun kaikkeen…
Tämä sana oli ratkaiseva ja sai aikaan kaiken sen, mitä kreivitär oli tavoittanutkin.
— Niin, — huudahti eversti aivankuin olisi lopettanut ajatuksissaan alottamansa lauseen, — minun täytyy palata hautaan. Sitä olen jo ajatellutkin!
— Voisinko minä hyväksyä sellaisen uhrauksen? — kysyi kreivitär. — Jos onkin miehiä, jotka ovat kuolleet pelastaakseen rakastajattarensa kunnian, niin he eivät ole antaneet henkeään kuin kerran. Mutta tässä tapauksessa te uhraisitte elämänne jokikinen päivä! Pii, ei, se on mahdotonta. Jos ei olisi kysymys muusta kuin teidän olemassaolostanne, niin se ei olisi mitään; mutta todistaa oikeaksi, että te ette ole eversti Chabert, tunnustaa, että te olette veijari, luopua kunniastanne, valhetella pitkin päivää, niin pitkälle inhimillinen uhrautuvaisuus ei saa mennä. Ajatelkaahan toki!… Ei. Jollei minulla olisi noita lapsiraukkojani, niin olisin jo paennut teidän kanssanne kaiken maailman ääriin…
— Mutta, — keskeytti Chabert, — enkö minä voisi elää täällä, teidän pienessä huvimajassanne, teidän sukulaisenanne? Olen kulunut kuin vanha kanuuna enkä kaipaa muuta kuin hiukan tupakkaa ja Constitutionelin.