— Isäntä nukkuu; jos haluatte kysyä hänen neuvoaan joissakin vaikeissa asioissa, niin hän ei tee vakavaa työtä muulloin kuin keskellä yötä. Mutta jos tahtoisitte sanoa meille asianne, niin voisimme, yhtä hyvin kuin hänkin, teille…
Tuntematon pysyi järkähtämättömänä. Hän alkoi katsella vaatimattomasti ympärilleen, kuten koira, joka pujahdettuaan vieraaseen keittiöön pelkää siellä saavansa iskuja. Ammattinsa vuoksi apulaiset eivät koskaan pelkää varkaita, he eivät siis ollenkaan epäilleet kuskinkauhtanaan puettua miestä, vaan antoivat hänen tarkastaa huonetta, mistä hän haki turhaan tuolia voidakseen istuutua, sillä hän oli ilmeisesti väsyksissä. Järjestelmällisesti asianajajat asettavat hyvin vähän tuoleja asioimistoihinsa. Tavallinen liiketuttava, joka väsyy odottamaan seisaallaan, poistuu mutisten, mutta hän ei hävitä aikaa, josta häntä, erään vanhan asianajajan sanojen mukaan, ei voida veloittaa.
— Hyvä herra, — vastasi hän, — minulla on jo ollut kunnia ilmoittaa teille, että minä en voi selittää asiaani muille kuin herra Dervillelle. Minä odotan siksi, kunnes hän nousee ylös.
Boucard oli lopettanut yhteenlaskunsa. Hän tunsi suklaansa hajun, jätti rottinkisohvansa, meni uunin luo, mittasi vanhuksen kiireestä kantapäähän, tarkasti kuskinkauhtanaa ja virnisti sanoin selittämättömästi. Hän ajatteli luultavasti, että puristelipa tuollaista asiakasta millä tavalla tahansa, häneltä ei ainakaan voisi kiskaista penninpyöryläistäkään. Näin ollen hän puuttui puheeseen muutamin sanoin, vapauttaakseen toimiston huonosta vieraasta.
— Hyvä herra, he ovat puhuneet totta. Herra Derville ei tee työtä muulloin kuin yöllä. Jos teidän asianne on tärkeä, niin neuvon teitä tulemaan takaisin yhden aikaan yöllä.
Neuvonkysyjä katsahti pääkirjuriin ällistyneen näköisenä ja pysyi hetken liikkumatta. Tottuneina kaikenlaisiin kasvonilmeiden muutoksiin ja erikoisiin, epäröinnin tai mietiskelyn aiheuttamiin mielijohteisiin, mikä on ominaista oikeudenkäynninhenkilökunnalle, — apulaiset jatkoivat syöntiään, synnyttäen sellaisen äänen leukaluillaan, kuin hevoset appeensa ääressä, eivätkä enää välittäneet koko vanhuksesta.
— Palaan tänä iltana, hyvä herra, — sanoi vihdoin vanhus, joka onnettomille ihmisille ominaisella itsepintaisuudella tahtoi säilyttää hyvänsävyisyytensä.
Kurjuudelle on sallittu ainoastaan sellainen ivanteko, että se pakoittaa oikeuden ja hyväntahtoisuuden aiheettomiin kieltäymyksiin. Kun kurjat ovat saaneet yhteiskunnan todistetuksi valheelliseksi, niin he heittäytyvät sitä kiihkeämmin Jumalan huomaan.
— No eikös sillä olekin aivan mainio päänuppi? — sanoi Simonnin, odottamatta edes sen vertaa, että vanhus olisi ennättänyt sulkea oven.
— Hän on aivan haudasta nousseen näköinen, — vastasi apulainen.