Talo oli yksi niitä rakennuksia, joita on tuhansittain Pariisissa, ruma, jokapäiväinen, ahdas, väriltään kellertävä, nelikerroksinen ja kolmi-ikkunainen. Myymälä ja välikerros kuuluivat suutarille. Ensimäisen kerroksen akkunasuojustimet olivat suljetut. Minne tuo nainen meni? Nuori mies luuli kuulevansa kellonsoittoa toisesta kerroksesta. Todellakin, valo liikkui yhdessä kaksi-ikkunaisessa, kirkkaasti valaistussa huoneessa ja kulki äkkiä kolmanteen, joka pimeydestä päättäen oli ensimäinen huone, epäilemättä huoneuston sali tai ruokasali. Pian kuulti ikkunassa heikko varjo naisen hatusta, ovi sulkeutui, ensimäinen huone tuli pimeäksi, sitten kaksi viimeistä ikkunaa sai jälleen punertavan värinsä. Tällöin nuori mies kuuli huudon: "Pois tieltä!" ja sai töytäyksen hartioihinsa.
— No tehän ette huomaa mitään! sanoi karkea ääni.
Se oli eräs työmies, joka kantoi pitkää hirttä hartioillaan. Ja työmies meni menojaan. Kaitselmus oli lähettänyt hänet sanoakseen nuorelle miehelle: "Mitäs tämä sinuun kuuluu? Hoida omat asiasi ja jätä pariisilaiset rauhaan pikku tehtävineen!"
Nuori mies pani käsivartensa ristiin rinnalleen; sitten kenenkään näkemättä hän antoi raivon kyynelten vapaasti vuotaa poskiansa pitkin. Lopulta varjojen leikki kahdessa valaistussa ikkunassa teki hänelle pahaa, hän katsahti sattumalta ylöspäin pitkin Vieux-Augustins katua ja näki vuokra-ajurin, joka oli pysähtynyt seinän vierustalle paikkaan, jossa ei ollut talon portti eikä myymälän valoa.
Onko se hän vai eikö? Rakastajalle oli tässä kysymyksessä elämä tai kuolema. Ja tämä rakastaja odotti. Hän pysyi paikoillaan kokonaisen kahdenkymmenen minuutin vuosisadan. Sen kuluttua nainen laskeutui alas, ja hän tunsi silloin, että tuo tuntematon oli se, jota hän salaa rakasti. Kuitenkin hän tahtoi vielä epäillä. Nainen meni ajurin luo ja nousi vaunuihin.
— Talo on pysyvä paikallaan, minähän voin aina tutkia sitä, sanoi itsekseen tuo nuori mies, joka juosten seurasi ajoneuvoja saadakseen viimeisetkin epäilyksensä häviämään, ja pian hän niistä pääsikin.
Ajuri pysähtyi Richelieu-kadulla erään korukaupan edustalle lähellä Ménars katua. Nainen astui vaunuista, meni sisälle myymälään, lähetti ajurille maksun ja tuli ulos valittuaan joukon marabouts nimisiä jättiläishaikaran sulkia. Marabouts sulkia hänen tummaa tukkaansa varten! Hän oli lähentänyt niitä päähänsä nähdäkseen kuinka ne sopivat. Upseeri luuli kuulevansa keskustelun tämän naisen ja myyjättärien välillä.
— Armollinen rouva, ei mikään sovi paremmin tummille hiuksille. Tummatukkaisilla on piirteissään jotain liian täsmällistä ja Marabouts sulat antavat heille juuri sen pehmeyden, mikä heiltä puuttuu. Herttuatar de Langeais sanoo, että nämä antavat naiselle jotain epämääräistä, ossianilaista ja jotain hyvin säädyllistä ja sopivaa.
— Hyvä. Lähettäkää ne minulle heti.
Sitten tuo nainen kääntyi reippaasti Ménars kadulle ja meni kotiinsa. Kun sen rakennuksen portti, jossa hän asui, oli sulkeutunut, käveli nuori rakastaja kaiken toivonsa ja, mikä pahempi, kalleimman uskonsa menettäneenä kuin juopunut pitkin Pariisia ja löysi pian itsensä kotoaan tietämättä miten oli sinne tullut.