— Oh! minä tapan tuon miehen, sanoi Jules itsekseen ottaessaan vaimonsa syliinsä ja kantaessaan hänet vuoteeseen. — Nukkukaamme rauhassa, enkelini, sanoi hän, minä olen kaikki unohtanut, vannon sen.
Näihin suloisiin sanoihin, jotka vielä suloisemmin kerrattiin, nukkui
Clémence. Nähdessään hänen nukkuneen, sanoi Jules itsekseen:
— Hän on oikeassa; kun rakkaus on näin puhdas, voi yksi epäilys sen kuihduttaa. Tälle turmeltumattomalle sielulle, tälle hennolle kukalle on lakastuminen, niin, — se on kuolemaksi.
Kun kahden ihmisen välille, jotka ovat täynnä kiintymystä toisiinsa ja joiden elämä joka silmänräpäys siirtyy toisesta toiseen, on tullut pilvi, niin vaikkakin tuo pilvi haihtuu, se jättää heidän sieluunsa jälkiä kulustaan. Joko tulee rakkaus elävämmäksi, kuten maa on kauniimpi sateen jälkeen, taikka järkytys kaikuu vielä kuin etäinen ukkonen kirkkaalla taivaalla; mutta entiseen asemaan palautuminen — se on mahdotonta, rakkauden täytyy joko kasvaa tai vähentyä. Aamiaispöydässä osoittivat herra ja rouva Jules toisilleen tuota huomaavaisuutta, jossa aina on jotain tehtyä. He silmäilivät toisiansa katseilla, joissa oli pakoitettua iloisuutta ja jotka näyttävät syntyvän ponnistelusta koettaa pettää itseänsä. Jules'illa oli epäilyksiä vastoin hänen tahtoansa ja hänen vaimollansa pelonaiheita. Kuitenkin, molemmat he olivat nukkuneet varmoina toisistaan. Johtuiko heidän pakoitettu käytöksensä luottamuksen puutteesta, tuon yökohtauksen muistoista? He eivät tienneet sitä itsekään. Mutta he olivat rakastaneet toisiansa, he rakastivat vielä toisiansa liian puhtaasti, jotta tuon yön samalla kertaa sekä haavoittava että parantava vaikutus olisi voinut olla jättämättä joitakin jälkiä heidän sieluunsa; molemmatkin olivat innokkaita hävittämään niitä ja kilpaillessaan siitä, kuka ensimäisenä palaisi toisen luo, he eivät voineet olla miettimättä heidän ensimäisen epäsopunsa alkuaihetta. Rakastuneille sieluille ei tämä merkitse mitään surua ja tuska on heistä vielä kaukana; mutta heissä on jotain murheellista, jota on vaikea kuvata. Jos on olemassa vuorovaikutusta värien ja sielunliikutusten välillä, jos, kuten Locke'n "sokea" on sanonut, tulipunainen väri vaikuttaa kasvoihin samaa kuin torvenpuhallus korvaan, silloin on ehkä luvallista verrata tuota jälkisuruisuutta harmaisiin värituntuihin. Mutta surumielinen rakkaus, rakkaus, jossa vielä on jäljellä todellinen tunne, vaikka sen onnea onkin hetkeksi häiritty, antaa nautintoja, jotka, tuskan ja ilon välillä ollen, ovat aivan uusia. Jules tutki vaimonsa ääntä ja tähysteli hänen katseitaan tuolla nuorekkaalla tunteella, joka häntä oli elähdyttänyt hänen rakkautensa ensi aikoina. Viiden täysin onnellisen vuoden muistot, Clémencen kauneus, hänen rakkautensa teeskentelemätön suoruus hävittivät silloin nopeasti viimeisetkin tuon sietämättömän tuskan jäljet. Tämä aamu oli sunnuntai, päivä, jolloin ei ollut Pörssiä eikä liikeasioita; molemmat puolisot viettivät siis päivän yhdessä tullen toisiansa lähemmäksi enemmän kuin mitä he koskaan ennen olivat olleet, aivan kuin kaksi lasta, jotka pelon hetkellä vaistomaisesti liittyvät yhteen syleillen ja puristautuen toisiinsa. Kahden eläessä saa joskus sattumalta kokea tuollaisia täysin onnellisia päiviä, jotka eivät riipu eilisestä eikä huomisesta; lakastuvia kukkasia!… Jules ja Clémence nauttivat siitä sydämensä pohjasta, ikäänkuin he olisivat aavistaneet, että tämä oli heidän rakkaudenelämänsä viimeinen päivä. Minkä nimen antaisi tuolle tuntemattomalle voimalle, joka saattaa kulkijan jouduttamaan askeleitaan, ennenkuin lähestyvän myrskyn enteet ovat näkyvissäkään; joka saattaa kuolevan muutamia päiviä ennen loppua säteilemään elämää ja kauneutta ja herättää hänessä mitä hymyilevimpiä suunnitelmia; joka saattaa oppineen vääntämään yölamppuaan korkeammalle, vaikka se valaisee hänet täysin selvästi; joka saattaa äidin pelkäämään liian syvää katsetta, jonka joku terävänäköinen mies heittää hänen lapseensa? Me olemme kaikki tuon vaikutuksen alaisia elämämme suurissa murroksissa; me emme ole vielä antaneet sille nimeä emmekä tutkineet sitä: se on enemmän kuin aavistus eikä kuitenkaan vielä mikään ilmestys.
Kaikki kävi hyvin seuraavaan aamuun asti. Maanantaina Jules Desmarets, jonka tavalliseen aikaansa piti mennä Pörssiin, ei lähtenyt ulos kysymättä tapansa mukaan vaimoltaan, tahtoiko tämä käyttää hänen vaunujaan.
— En, sanoi rouva Jules, on liian paha ilma ulkona liikkumista varten.
Toden teolla, ulkona satoi virtanaan. Kello oli noin puoli kolme, kun herra Desmarets meni vekselihalliin ja rahastokamariin. Lähtiessään Pörssistä kello neljän aikana hän tapasi herra de Maulincour'in, joka oli häntä siellä odottanut tuolla kuumeisella sitkeydellä, jonka viha ja kosto antavat.
— Herra, minulla on teille tärkeitä asioita ilmoitettavana, sanoi upseeri tarttuen vekselinvälittäjää käsivarresta. Kuulkaahan, minä olen liian suora ihminen turvautuakseni nimettömiin kirjeisiin, jotka häiritsisivät teidän rauhaanne, pidin parempana puhua teille. Olkaa varma siitä, että minä, jollei oma elämäni olisi kysymyksessä, en millään tavalla tahtoisi tunkeutua perheasioihin, vaikkapa minulla olisi oikeuskin siihen.
— Jos se, mitä aiotte minulle sanoa, koskee rouva Desmarets'a, niin pyydän teitä, herra paroni, vaikenemaan.
— Jos minä vaikenen, herra Desmarets, näette te ennen pitkää rouva Jules'in oikeuden edessä syytettyjen penkillä erään rangaistusvangin vieressä. Pitääkö minun yhä vaieta?