Epäilemättä häntä johti tähän kysymykseen viimeinen niistä tuhansista ajatuksista, joita oli huomaamatta syntynyt hänen selvässä, jos kohta luulevaisuuden kiihdyttämässä tajunnassaan.
— En, vastasi rouva Jules teennäisellä suoruudella. Tällöin huomasi Jules vaimonsa pukuhuoneessa muutamia vesipisaroita samettihatussa, jota hänen vaimonsa tapasi aamuisin käyttää. Jules oli kiivas ihminen, mutta samalla hienotunteinen, ja hänestä oli vastenmielistä ottaa vaimoansa valheesta kiinni. Tällaisessa tapauksessa täytyy muutamien ihmisten kesken välien tulla selvitetyiksi koko elämää varten. Nuo vesipisarat olivat Jules'ille valkeutena, joka repeli hänen aivojaan. Hän meni ulos huoneesta, laskeutui portinvartijan asuntoon ja sanoi portinvartijalle, saatuaan varmuuden siitä, että hän oli yksin:
— Fouquereau, viisisataa markkaa elinkorkoa, jos puhut totta, paikkasi menetys, jos minua petät, eikä penniäkään, jos sanot totuuden, mutta puhut kenellekään minun kysymyksestäni ja omasta vastauksestasi.
Hän pysähtyi katsellakseen tarkkaan portinvartijaansa, jonka hän veti akkunan valoon ja sanoi:
— Onko rouva ollut ulkona tänä aamuna?
— Armollinen rouva läksi ulos viisitoista minuuttia vailla kolme ja luulen nähneeni hänen palanneen noin puolituntia sitten.
— Kunniasi kautta, onko se totta?
— On, herra.
— Sinä saat korot, jotka lupasin; mutta, jos sinä puhut kenellekään, niin muista, mitä minä olen sinulle sanonut! Sinä menetät silloin kaikki.
Jules palasi vaimonsa luo.