— Puhu, älä puolustaaksesi itseäsi, vaan tyynnyttääksesi hirveitä kärsimyksiä. Tiedän hyvin, että sinä olet ollut ulkona. Sano, mitä sinä teit, missä sinä kävit?
— Se on totta, Jules, minä olen ollut ulkona, vastasi vaimo muuttuneella äänellä, vaikkakin kasvot rauhallisina. Mutta älä kysy minulta mitään enempää. Odota luottamuksella; muutoin tuotat sinä itsellesi ikuisen katumuksen. Jules, oma Jules'ini, luottamus on rakkauden voima. Tunnustan sinulle, olen tällä hetkellä liian kiihdyksissä voidakseni vastata; mutta minä en ole mikään viekasteleva nainen ja minä rakastan sinua, sinä tiedät sen.
— Huolimatta kaikesta siitä, mikä voi järkyttää miehen uskoa, herättää hänessä luulevaisuutta, sillä minähän en ole ensimäinen sinun sydämessäsi, minä en ole sinä itse… niin Clémence, minä tahdon mieluummin yhä uskoa sinuun, uskoa sinun ääntäsi ja sinun silmiäsi! Mutta jos sinä petät minua, ansaitsisit sinä…
— Oh! tuhat kuolemaa, sanoi rouva Jules keskeyttäen.
— Minä en salaa sinulta ainoatakaan ajatuksistani, mutta sinä, sinä…
— Vaikene! sanoi rouva Jules, onnemme riippuu meidän kumpaisenkin vaitiolosta.
— Ah! minä tahdon tietää kaiken, huudahti mies voimakkaassa vihan puuskassa.
Tällä hetkellä kuului naisen huutoa, ohuen, terävän äänen kirkuna kuului eteishuoneesta molempien puolisoiden korviin asti.
— Minä tulen sisälle, sanon sen! huudettiin. Niin minä tulen sisälle, minä tahdon tavata häntä ja minä olen hänet tapaava.
Jules ja Clémence kiiruhtivat saliin ja pian näkivät he kuinka eteisen ovi väkisin aukeni. Nuori nainen tunkeutui kiivaasti esille kahden palvelijan seuraamana; jotka sanoivat herralleen: