Jules jätti hyvästi kylmästi, mutta kohteliaasti, eikä tiennyt, mitä hänen oli tehtävä löytääkseen Ferragus'in. Astuessaan sisään taloonsa ilmoitti hänen portinvartijansa hänelle, että armollinen rouva oli mennyt ulos viemään kirjettä pikku postin laatikkoon, joka oli Ménars katua vastapäätä. Jules tunsi itsensä nöyryytetyksi huomatessaan tuon ihmeellisen älykkäisyyden, jolla portinvartija oli ottanut omakseen hänen asiansa, ja tuon taitavuuden, jolla hän keksi keinoja häntä palvellakseen. Alempien palvelusinto ja heidän erikoinen kykynsä asettaa alttiiksi herransa, jotka paljastavat itsensä, oli hänelle tunnettua samoinkuin hän osasi arvostella sen vaaran, että heillä oli tietoa isäntäinsä asioista; mutta hän ei ollut voinut pitää yllä persoonallista arvokkuuttaan sillä hetkellä, jolloin hän oli tuntenut itsensä niin masennetuksi. Mikä voitto orjalle vetää herransa, jonka rinnalle hän ei voi kohota, alas omalle tasolleen! Jules oli tyly ja ankara. Toinen virhe. Mutta hän kärsi niin kovin. Hänen elämänsä, tähän asti niin suora ja puhdas, joutui nyt kieroille poluille, ja hänen täytyi nyt käyttää viekkautta ja valehdella. Ja Clémence myöskin viekasteli ja valehteli. Tämä hetki oli inhon hetki. Vajonneena katkerien ajatusten syvyyteen Jules pysyi koneellisesti liikkumattomana talonsa ovella. Epätoivoisten ajatusten valtaan heittäytyen hän tahtoi paeta, jättää Ranskan ja viedä mukanaan omasta rakkaudestaan kaikki epävarmuuden harhakuvat. Mutta seuraavalla hetkellä, ollen varma siitä, että Clémencen postiin viemä kirje oli osoitettu Ferragus'ille, hän mietti keinoja saada haltuunsa vastauksen, jonka tuo salaperäinen olento oli antava. Sitten hän johtui miettimään elämänsä kummallisia sattumia avioliitostansa alkaen ja kysyi itseltään eikö tuo parjaus, jonka hän oli kostanut, ollutkin totuus. Lopuksi palautui hän jälleen Ferragus'in vastaukseen ja sanoi itsekseen:
— Mutta tuo mies, niin äärettömän taitava, niin viisas pienimmissäkin toimissaan, tuo mies, joka näkee, joka aavistaa, joka laskee ja arvaa yksin ajatuksemmekin, tuo Ferragus, vastaako hän? Eiköhän hän käytä keinoja, jotka ovat sopusoinnussa hänen voimansa kanssa? Voihan hän lähettää vastauksensa jonkun ovelan lurjuksen kautta, tai ehkäpä jossain korulaatikossa, jota kunniallinen mies kantaa tietämättä sen sisällystä, tai kenkäpaketissa, jonka joku suutari hyvin viattomana jättää vaimolleni. Ehkäpä Clémence ja hän ovat sopineet keskenään?
Ja hän epäili kaikkea, hän kulki olettamuksien suunnattomia kenttiä, rannatonta merta pitkin; sitten, horjuttuaan jonkun aikaa tuhansien ristiriitaisten päätöksien välillä, hän arveli itsensä voimakkaammaksi kotonaan kuin missään muualla ja päätti valvoa talossaan kuin muurahaiskorento kiemurtelevassa hiekkakäytävässään.
— Fouquereau, sanoi hän portinvartijallensa, sano jokaiselle, joka tulee minua tapaamaan, etten ole kotona. Jos joku tahtoo puhua armollisen rouvan kanssa tai tuo hänelle jotain, soitat sinä kaksi kertaa. Edelleen on sinun näytettävä minulle kaikki kirjeet, jotka ovat tänne osoitetut, olivatpa ne kenelle tahansa! — Tällä tavoin ajatteli hän noustessaan työhuoneeseensa, joka oli välikerroksessa, minä yllätän mestari Ferragus'in viekkaat juonet. Jos hän lähettää jonkun lähettilään, joka on siksi viekas, että kysyy minua saadakseen tiedon siitä, onko rouva yksin, en minä ainakaan tule petetyksi kuin narri.
Hän asettui työhuoneensa akkunan ääreen, joka oli kadulle päin ja päätti, viimeisessä viekkaudessaan, johon luulevaisuus hänet johti, omissa vaunuissaan lähettää sijastansa ensimäisen apulaisensa Pörssiin ja hänen mukanansa eräälle tutulle vekselinvälittäjälle kirjeen, jossa hän selitti ostonsa ja myyntinsä pyytäen tätä edustajakseen. Hän lykkäsi tärkeimmät vekselitoimensa seuraavaan päivään, ollen täysin välinpitämätön kurssin noususta ja laskusta ja kaikista eurooppalaisista veloista. Ihana rakkauden etuoikeus! Se musertaa kaiken, himmentää kaiken: alttarin, kruunun ja pääkirjat. Kello puoli neljä, hetkellä, jolloin Pörssi on kiivaimmassa prosenttihyvitysten, viimeisten ehtojen, palkintojen, kiinteiden hintojen y.m. tulessa, Jules näki Fouquereaun aivan säteilevänä astuvan työhuoneeseen.
— Armollinen herra, täällä kävi eräs vanha rouva, mutta hienosti puettu, tarkoitan, oikein tuollainen viekas naisihminen. Hän kysyi armollista herraa, näytti harmistuneelta poissaolostanne ja antoi minulle tämän kirjeen vietäväksi armolliselle rouvalle.
Kuumeisen ahdistuksen valtaamana Jules aukaisi kirjeen; mutta hän vajosi pian nojatuoliinsa aivan uupuneena. Koko kirje oli täynnä järjettömyyttä ja sitä lukeakseen täytyi tuntea sen avain. Se oli kirjoitettu salakirjoituksella.
— Saat mennä, Fouquereau.
Portinvartija meni pois.
— Tässä piilee salaisuus, syvempi kuin meri siinä, missä luoti ei tapaa pohjaa. Ah! se on rakkautta, rakkaus yksin on niin terävänäköinen, niin nerokas kuin tuo kirjoittaja. Jumalani! Minä olen tappava Clémencen. Tällä hetkellä pälkähti eräs onnellinen aate hänen päähänsä ja sellaisella voimalla, että hän tunsi itsensä melkeinpä ruumiillisesti valaistuksi. Työllä raskautetun kurjuutensa aikoina, ennen avioliittoansa, Jules oli saanut itsellensä todellisen ystävän eräästä puoli Pemejasta. Se harvinainen hienous, jolla tämä oli kohdellut häveliään, köyhän ystävänsä herkkämielisyyttä, kunnioitus, jolla tämä oli hänet ympäröinyt, jalo kekseliäisyys, jolla tämä oli pakottanut hänet ottamaan osaa rikkauteensa ilman että hänen tarvitsi siitä punastua, kaikki tämä oli lujentanut heidän ystävyyttänsä. Jacquet pysyi rikkaudestaan huolimatta uskollisena Desmarets'lle.